Nyt oli vuoro tarttua vihreisiin kankaisiin. Siitä valmistui pusero, jossa hihojen alaosa läpinäkyvää harsokangasta. Kuvassa ei oikein näy selvästi, että puuvillakangasosa hihoissa on pussimainen. Etuosassa jälleen laskoksia ja etuosa on vuoritettu. Takana tarrakiinnitys, etuosan napit koristeena. Malli sopii parhaiten nukelle, jolla ei ole piipunrassikädet. Sopii monenkokoisille nukeille.

Josssain vaiheessa saatan laittaa nämä huutonettiin myyntiin, kunhan ehdin. Edelleen ovat tuolla oikealta sivulta löydettävissä.

Kankaiden työstäminen vaatteiksi jatkuu.

Vuorossa tummempi pussihihainen pusero, jossa edessä laskokset (eivät näy), napit ja takana tarrakiinnitys. Kaulukseen laitoin brodyyriä. Kyllä vaatteiden suunnittelu ja ompelu on sitten mukavaa! Puolipyöreät napit näyttävät ainakin kuvassa kovin suurilta. Kirjavassa kankaassa kun en tiedä, olisivatko pienet minimininapit edes erottuneet. Olkoon nyt siinä.

Koska en itse tarvitse näitä omille nukeilleni (minulla on laatikollinen heidän vaatteitaan jo varastossa) ja koska en pääse mihinkään messuille esittelemään tekeleitäni, laitan tämänkin tuonne Lilin käsityökauppaan. Sieltä niitä voi kurkistella ja mikäli halua/tarvetta on vaatettaa omia nukkejaan, on tämäkin siellä myynnissä.

Tein yhden puseron, joka ei tule jäämään Dagmarin käyttöön vaan hän toimii sovitusmallina.

Puserossa on tarranauhakiinnitys, koristeena helmet nappeina. Siirtyy tuonne Lilin käsityökaupan tuotteisiin.

Kun Kuuralehdon eteisestä astutaan sisälle taloon on ensimmäinen huone vieraskammari, jossa niitä harvoja Kuuralehtoon poikkeavia vieraita kahvitetaan. Amandalla on huoneessa jo kauan sitten sinne hankkimansa sohva, joka on pitäjän käsityöläiseltä, jolta pääasiassa Amanda muutoinkin hankkii kalusteensa ja sisustuksensa. Amanda on kevään aikana ja Callen poissaollessa sisustanut huoneita monilla tauluilla, joiden kuvat hän on saanut Helsingistä saakka (Kiitos Maarit ja Miniklubi!)

Seinälle sohvan viereen Amanda kiinnitti amppelin, johon oli sommitellut kukka-asetelman.

Amppelin hän oli saanut lahjaksi, ja se oli oikein sopiva juuri tähän tarkoitukseen. (Amppeli Shaniqilta askivaihdossa)

Kukka-asetelman lisäksi Amanda oli päättänyt hankkia muutakin kaunista vieraskammariaan koristamaan. Kammari kun oli niin kauan kaivannut täydennystä.

Korkea kynttelikkö pääsi arvoiselleen paikalle.

Kynttilöihin saattoi laittaa tulen ja istua illan hämyssä tunnelmavalaistuksessa, kuten Amanda ja Calle nyt tekivät. Pitkään he istuivat vieretysten puhumatta mitään, sillä kumpikin oli omissa ajatuksissaan.

Amanda oli laittanut pöydälle mansikoita jälkiruoka-astioissa sekä uudenuutukaisen teekannunsa.

Toiselle pöydälle Amanda oli laittanut uuden pöytäpeilinsä. (Nämäkin osat saatu Maaritilta!Kirja Shaniqilta)

Mansikat eivät tosin oikein kummallekaan maistuneet, sillä heidän mielensä täytti huoli lapsiensa tähden. Olkoonkin, että molempien lapset olivat jo aikuisia ja perheellisiä, Amandan tytär, Fia on siis naimisissa Callen pojan, Erikin kanssa. Paljon myöhemmin olivat Amanda ja Calle avioituneet keskenään eivätkä he vielä silloin olleet tietoisia että lapsensa olivat perustaneet perheen. Tai ehkä Callella oli jo jonkinlainen aavistus asiasta... (Tästä voi lukea enemmän täältä)

- Voi Calle, aloitti Amanda nieleskellen. Kun minulla on ollut pitkään aavistus Fian ja Erikin avioliitosta...

- Niin niin, Calle jatkoi mietteissään. Sinähän varmaan tiedät joka tapauksessa yhtä ja toista, että Erikillä on perhe myös Ranskassa. Sitä en mene kieltämään.

- Meidän täytyy pitää huoli, että Erik pysyy Kuuralehdossa eikä kyläile niin ahkerasti Ranskassa! Amanda intti.

- Khöm, selvitteli Calle kurkkuaan, oli hetken hiljaa ja puhui sitten hiljaisella äänellä harkitusti. On tietysti niin, näin lainopilliselta kannalta tietysti, että lapsillahan on oikeus isään, olivatpa he sitten aviossa syntyneitä tai eivät. Totuus on se, että lapset ovat Erikin ja minä olen näin ollen niiden isosisä. Eiköhän meidän, minun ja etenkin Erikin, tule huolehtia siitä etteivät nämä lapset jää elämään puutteeseen!

- Mutta entäs Fia? Amanda parkaisi.

- Eiköhän tämä asia jotenkin selviä, Calle totesi. Uskon parasta olevan ettei Fia koskaan saa tietää tästä toisesta perheestä ja puhun Erikin kanssa vakavasti asiasta. Erikin täytyy ottaa, ilmiselvästikin, vastuu nyt monesta seikasta. Kunhan hän takaa Lilille ja lapsille hyvät oltavat, kuten olen ymmärtänyt hänen tehneenkin jo, hän saa huolehtia pääasiassa Fiasta ja lapsista täällä. Tiedän Erikin olevan tulossa Suomeen takaisin ja mitä olen saanut kuulla, Lili on perustanut käsityöläistehtaan, josta saa toimeentulonsa. 

- Toivonpa vain, että Lili löytää uuden miehen elämäänsä! Amanda puuskahti.

- Sitä en usko hänen tekevän, Calle epäili. Erik on asettanut Lilille ehdoksi ettei tämä saa mennä naimisiin jos haluaa asua hänen linnassaan..

- Se houkka! Huudahti Amanda ja huokasi syvään. Se houkka, hän toisti. Eikö sille riitä yksi nainen!

Amanda hiljeni ja katseli ympärilleen päätään puistellen. Voi hänen tytärparkaansa! Hän ajatteli katseen kiertäessä esineestä toiseen. Tuossa oli hänen ylpeydenaiheensa, suuri palmu, jota hän oli hellin käsin kasvattanut koko talven.

Vieraskammarin keskiajalta peräisin olevalle pöydälle Amanda oli nostanut maljakollisen ruusuja sekä pöytäpeilinsä. (pöydän jalka on saunaolutuoppi, koristeena ja pöydänkantena sekä pöytäpeiliin on Maaritilta saadut osat)

Oven molemmin puolin sijaitsi seinäkyntteliköt (osat näihin myös Maaritin lahjoitus).

Amandan katse siirtyi huoneen katossa roikkuvaan kattokruunuun, johon sai valon ainoastaan sytyttämällä kynttilät, sillä sähkölamppua kruunussa ei ollut. (osat myös tähän kruunuun ovat Maaritilta ja helmet Aulikilta

(lähikuva kruunusta ennen ripustamista)

Amandan selvittyä ensijärkytyksestään, hän painautui Callen kainaloon.

- Ehkä olet oikeassa, hän tuumasi. Varmasti on parasta, että säilytämme salaisuuden, niin ettei Fia saa koskaan tietää Erikillä olevan lapsia Ranskassa.  Ja vaikka ranskatar onkin saanut Erikin pään pyörälle jossain vaiheessa, onhan hänen tiedettävä, että arki olisi ihan samaa siellä kuin täälläkin. Jos se mies koskaan tavallista arkea elää, kun reissaa jatkuvasti sillä laivallaan. Kunhan nyt huolehtisi jälkikasvustaan täällä, missä koko suku muutenkin on!

Calle ei puhunut mitään, nyökytteli vain, sillä hän pelkäsi mitä äänensävy olisi tuonut esille hänen syvistä mietteistään, sillä vaikka hän olikin huolissaan Erikistä, tai ehkä oikeammin Fiasta, oli hän kuitenkin myös jollakin tapaa salaa ylpeä pojastaan! Ja sitä ei voinut Amandalle paljastaa. Miehenä hän myös ymmärsi poikaansa paljon paremmin kuin mitä uskoi Amandan ikinä kykenevän tekemään. Niinpä hän tyytyi olemaan samaa mieltä Amandan kanssa ja jäi istumaan mietteisiinsä.

Otsikko kertoo nimensä mukaisesti siitä, ettei kukaan ilmoittautunut bonganneensa 80000 kävijämäärälukua. Siihen aikaan tosin oli ruuhkaa ulkomaisista osoitteista, eivätkä he todennäköisesti ymmärtäneet mistä on kysymys.

Olen nyt joka tapauksessa saanut valmiiksi palkinnon, jonka olin tuolle henkilölle aikonut lahjoittaa...

Idea undulaattiaiheisen häkin tekemiseen selittyy tästä kuvasta. Kasvatan nimittäin undulaatteja ja myyn melkoisen kesyjä poikasia ympäri Suomea. Oma undulaattiparveni käsittää tällä hetkellä 11 lintua. Kuvassa on viimeisestä pesinnästä syntyneet yksilöt. Ja jos joku lintugenetiikkaan perehtynyt ihmettelee, miten voi olla valkoinen ja keltainen poikanen samassa pesueessa, se selittyy sillä että tuo keltasävyinen on goldenfaceyksilö. Sitä paitsi molemmat ovat sinisen linjan lintuja...Ihmeellistä, eikö vain!

Mutta sitten palataksenii otsikkoon ja tuohon minilintuhäkkiin: Koska siis ei mennyt kuten Strömsössä, päätin että palkinnon saa AinoS, koska hän oli kyseiseen postaukseen käynyt 3 eri kertaa kommentoimassa. Palkittakoon tällä kertaa suurin osanotto! Kenelläkään ei liene sitä vastaan mitään?

ONNEA SIIS AINOS!!!

Talvet Pohjan perukoilla ovat usein hyvin kylmiä ja meren läheisyys tuo vinkuvat tuulet natisuttamaan vanhan talon nurkkia. Niinpä Amandakin miehensä Callen palattua kotiin kevään koittaessa, päätti että nyt oli hyvä aika asentaa uusi kakluuni seuraavien kylmien ilmojen varalta. Usein takatalvi iski täydellä voimallaan ja kevään tulo viivästyi, eikä koskaan voinut ennalta tietää, millainen kevääntulo olisi. Amanda aikoi varautua säähän kuin säähän ja niinpä hän marssi Callen kera luotettavalle kakluunin valmistajalle lähipitäjään, mistä aikoinaan Dagmarkin oli oman kakluuninsa tilannut.

Kakluunintekijällä oli sopivasti pyöreä malli aluillaan, joten Amanda pääsi valitsemaan haluamansa yksityiskohdat tulevaan kakluuniinsa itse.

- Tuollaista koristetta kuin alaosassa on, haluan myös yläreunaan, Amanda osoitti sormellaan kakluunintekijälle. Haluan pinnaksi kaakelit, sellaiset vaaleat kuin tuo takana oleva seinä on.

- Tähän asti näyttää oikein lupaavalta, Amanda ilmoitti mennessään katsomaan kakluunin edistymistä. Katsotaanpas sitten luukkuja...

- Tällainen suuaukko olisi varmaan sopiva, Amanda mietti. Tosin uskon että kullanvärinen on parempi. Ottakaapas värin malli tuosta koristeesta, sen haluan sitä paitsi tuohon kakluunin etuosaan koristeeksi.

- Uskonpa, että tämä on minulle mieleen, kunhan se nyt vain viimeistellään, Amanda mietti. Tuosta koristeesta voinee valmistaa saranat myös.

Kakluunin valmistaja teki työtä Amandan toiveiden mukaisesti ja niin luukut saivat kullansävyn ja hieman koristeita sinne tänne. (isot koristeet sekä uuninluukuissa olevat pienet koristeet saatu Maaritilta, kiitos!

Amandan toiveiden mukaisesti kiinnitettiin koriste kakluunin etuosaan uuninluukkujen yläpuolelle.

Uuninluukut solahtivat vaivattomasti paikoilleen ja tulen saattoi virittää uuninpesään.

Saranat erottuivat vain juuri ja juuri.

Tuli roihusi takassa ja kakluuni todettiin näin ollen toimivaksi.

Amanda kertoi kakluunin valmistajalle osoitteen, minne hän saisi tekemänsä kakluunin toimittaa.

(takana Amandan Kuuralehto, vasemmalla Lilin asuttama Leijonaritarien Ranskassa sijaitseva linna)

Lopulta koitti päivä, jolloin kakluuni seisoi Amandan makuuhuoneen nurkassa, jossa jo ammoisina aikoina oli takka ollut, mutta huonon kuntonsa vuoksi oli joutunut puretuksi. Amanda oli kovin tyytyväinen saaatuaan uuden takan huonettansa lämmittämään.

- Mutta hyvänen aika, Amanda huomasi äkkiä. Tuohon eteen on tietenkin saatava pelti suojaamaan lattiaa kipinöiltä ja tulipalolta!

EDIT: Luvun 80000 bongauskilpailu ei tuottanut tulosta. Ehkä meni liian kauan ennen kuin luku täyttyi (alle 20 päivässä 500 kävijää- joskus on päivittäin käynyt 100 vierailijaa, mistä syystä laitoin kilpailun pystyyn hyvissä ajoin ) Ehkä se oli syy, miksi juttu pääsi monen mielestä unohtumaan.

Tosin muutama kommentti on jätetty ko. postaukseen. Nyt kuitenkin oli tarkoituksena antaa palkinto sille, joka tuon luvun ekana kertoo nähneensä. Ehkä nämä tällaiset kilpailut ovat aikansa eläneitä. Olin joka tapauksessa aikonut voittajalle lahjoittaa tekemäni pikkuruisen lintuhäkin, johon olen aikonut laittaa orrelle yhden tai kaksi undulaattia istumaan. Häkki on vielä kesken ja nyt täytyy miettiä, mitä teen --

Aloitin blogini pitämisen vuoden 2007 joulukuussa. Sen jälkeen kävijöitä onkin riittänyt enemmän ja vähemmän. Tarinaakin on tuona aikana eräskin luku tullut kirjoitettua. Joskus tarinan käänteet ovat päässeeet yllättämään itsenikin.

Kuten tapanani on en ihan helpolla päästä tälläkään kertaa pelkän nimen jättämällä vaan kysynkin tarinan seuraajalta: Mikä on mielestäsi ollut yllättävin tai mieleenpainuvin tai muuten vain erikoinen käänne minkä muistat Kuuralehdon tarinassa?

Nyt ajattelin myös lahjoa luvun 80000 bonganneen jollain pienellä ilmeisesti itse tekemälläni yllärillä. Joten jätä viestiä, mikäli bongaat ko. luvun.

Nimismiehen saavuttua pitkän ajan jälkeen takaisin Kuuralehtoon matkoiltaan (missä lie oli ollutkin), hän näki eteisessä verisen sotilaan takin.

Lattialla olivat sikin sokin vanhasta rähjäisestä matkalaukusta puretut tavarat. Siinä oli kolhiintunut sotilaan tunnistuslaatta rikkonaisessa ketjussa, kiikarit ja teräspullo ryypättävää lämmikettä varten ja vierasta vanhaa tekstiä sisältävä paperi.

- Mistä nämä ovat joutuneet taloni ullakolle! Amanda kovisteli miestään.

Erään avoimeksi paljastuneen kansion välistä pilkotti miehen kasvokuva sekä sinetillä varustettu venäjän kielinen asiakirja.

- Tästä sinä et tule pitämään, Calle kuiskasi hyvin hiljaa ja kasvot kalpeina.

- Se ei kai liene sinulle mikään yllätys, Amanda tokaisi. Veriset vaatteet matkalaukussa ja kaikki tämä... Amanda puisteli päätään. Nyt on sinun aikasi kertoa, mistä nämä ovat ja miksi ne ovat ullakollani!

- Voih! Calle piteli sydäntään. Tätä et haluaisi kuulla...

- Sen voit arvata, Amanda nyökytteli. Tarinasi on paras olla niin hyvä, ettet joudu mierontielle saman tien!

 Calle istuutui eteisen penkille ja pyysi Amandan viereensä. Selvitellen kurkkuaan, hän aloitti kertomuksensa:

" Tiedäthän, että joku aika sitten diktaattori Bobrikov ammuttiin kuoliaaksi?" Amandan hädin tuskin nyökäyttäessä päätään ja katsoessaan puolisoaan silmät suurina, Calle jatkoi:

"Ampujaa ei koskaan saatu kiinni vaikka häntä etsittiin ja useita pidätettiin kuulusteltavaksi asian tiimoilta"

- Olitko se sinä Calle? Amanda hätääntyi.

- En se ollut minä, Calle lepytteli vaimoaan. Tosin se... Äläpäs nyt keskeytä, kun kerron sinulle...

"Bobrikovin ampujaa etsittiin kuumeisesti", Calle jatkoi. " Pitkien aikojen päästä he saivat päähänsä, että ampujan jäljet johtivat Pohjan perukoille ja he lähettivät etsijöitä sen vuoksi tänne, missä luulivat ampujan piileskelevän. Asialle oli lähetetty sotilaita ja korkea-arvoinen sotilashenkilö, jolla oli ampujaksi luullun pidätystodistus sekä arvovaltaiselta taholta annettu Suomen Lapin haltuunottovaltakirja mukana. Venäjä oli todennäköisesti valtaamassa Suomea tapahtumien johdosta aloittaen sen Pohjan perukoilta".

Amanda henkäisi syvään ja peitti kasvonsa käsillään.  - Ei! Hän parahti. Siis ketä Venäjällä luultiin ampujaksi? Sinuako?

Calle pudisti surullisena päätään ja vastaamatta laski katseensa syvään huokaisten.

- Erik! Amanda parkaisi. Ei kai vain Erik?

Calle nosti katseensa ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. - Niin, Amanda... Erik on syyllinen!

- Syyllinen! Siis Erik tappoi Bobrikovin! Voi hyvänen aika, Amanda parahti. Minun tyttäreni! Miten hänelle nyt käy jos Erik joutuu Venäjälle vankilaan? Voi, Calle... Erik... Erik.. Hän on sinun...

Calle nieleskeli  ja pyyhki silmiään.  - Minun poikani..., hän jatkoi. Kyllä. Erik on minun poikani. Siksipä minä lähetin Erikin matkoille, ja sen vuoksi hän on ollut niin pitkään poissa. En kerta kaikkiaan voinut asioiden mennä sille tolalle, että Erik olisi pidätetty ja viety Venäjälle, missä hänet olisi ammuttu. Erikillä on vastuu omasta perheestään. Venäjältä löytyy uusia hallitsijoita Bobrikovin ja kenen tahansa tilalle.

- Mutta nämä tavarat...? Amanda näytti. Miten nämä ovat meille joutuneet?

- Minä tein sen, Calle kuiskasi. Minä ammuin sen venäläisen Pohjan perukoita hallitsemaan pyrkivän bolsevikkijohtajan, joka oli Lenin nimeltään, sotilasjoukon ylipäällikkö. Minun oli pakko, jottemme olisi kaikki tyynni joutuneet hirmuvallan alle, josta olemme hädin tuskin irti päässeet. Erikin vuoksi se olisi tapahtunut. Minun pitänee pyytää sinulta anteeksi, Amanda?

- Mitäpä sinä minulta anteeksiantoa kaipaat, Amanda huokasi syvään. Ehkä näin oli sitten parempi, vaikka sinun taakkasi se on, jonka kannat. Tosin nyt siitä on osa minunkin kannettava, mutta jospa sinun kuormasi keventyi kun annoit siitä osan minulle?

- Tarkoitukseni oli haudata nuo tavarat, mutta talvella se ei käy päinsä, joten oli odotettava kesää ja maan sulamista, Calle huomautti sivuuttaen Amandan vastauksen. Erik saattaa jo olla tulossa takaisin kotiin, sillä missään ei ole tietoa, mihin venäläisjoukkio on kadonnut. Ja viimeiset merkit heistä haudataan unohduksiin kesän saapuessa.

- Toivottavasi niin, Amanda jäi mietteisiinsä.

Ollessani kotisairaanhoitajan työssä tapasin kotikäynnillä iäkkään miehen, jonka täpötäydessä kodissa eteisen paraatipaikalla oli hänen nuoruudenaikainen sotilasunivormunsa ansiomerkkeineen.

Jutellessani tuon yksinäisen vanhan miehen kanssa työni ohessa, hän sanoi muun muassa, että joka ei sodassa sano pelänneensä, se valehtelee ja kun kysyin häneltä, oliko hän joutunut tappamaan ketään, katsoi hän minua pitkään silmiin ja vastasi kysyen: Mitä luulet, että sodassa tehdään. Eikö siellä juuri tapeta ihmisiä? Mitä muuta juttelimme tuon kuoleman silmästä silmään nähneen miehen kanssa käynneilläni, jääköön meidän väliseksemme.

Myöhemmin ajateltuani asiaa tajusin, ettei tuon pelokkaan mutta silti rohkean perheettömän miehen tarinaa ole jälkipolvet kertomassa kenellekään. Oli niin säälittävää, että hänen elämänsä kohokohtaa kuvasi vanha ansiomerkkejä täynnä oleva univormu eteisessä.  Koska koin niin suurta myötätuntoa ja sotilaspuku tarinoineen teki minuun niin suuren vaikutuksen, halusin hänen tarinansa jäävän eloon tämän tarinan myötä. Siihen liittyvät yksityiskohdat jääköön jokaisen oman mielikuvituksen varaan ja poimittaviksi kirjoittamastani tarinasta ja siihen liittyvistä kuvista.

Tarinani sotilasasu on sen vuoksi venäläiselle sotilaalle kuuluva, koska tapaamani mies ei ollut sukumme jäsen. Vaikka heitäkin on sodassa ollut, en ole kuullut heidän tarinoitaan. Samalla tämä on kunnianosoitus kaikille sodassa olleille urheille miehille, varsinkin niille nuorille, jotka lähtivät sotaan hädin tuskin armeijasta päästyään, kuten tämä tapaamani nyt jo vanha mies, joka siellä menetti kaikkensa. Hän menetti uskon hyvyyteen ja uskon huomiseen, hän menetti kunnioituksen itseänsä kohtaan. Ainoa muistamisen arvoinen asia hänellä on omassa elämässään tuo esilläoleva puku, joka saa hänet muistelemaan jokaisena päivänä niitä asioita, jotka annamme kuolla hänen mukanaan.

Niitä tunteita ei voi sanoin kuvata, miltä tuntuu kun kävelee suoraan toisen ihmisen muistoihin, maailmaan joka itselle on ihan vieras. Ehkä tämä tarina osaltaan pystyy avaamaan tätä tunnetta. Kiitos kun saan jakaa tämän kanssanne.

Lisättäköön tähän kirjoitukseen Erikin (Erik SininenHetki, BlåaStunden) maineen puhdistamiseksi, että kuten alla kerrotaan, murha tehtiin suomalaisten sorron estämiseksi. Eli niin Erik kuin Callekin ovat hyvin isänmaallisia miehiä ja puolustavat maataan sekä maansa kansalaisia oman henkensä kaupalla. Tosin toisin kuin yleinen käsitys on, surmaaja ei ampunut itseään ja oli eriniminen kuin historiassa mainitaan, kuten me tiedämme, sillä Erik elää oikein elämäntäyteistä ja toimeliasta elämää.

Nikolai Ivanovitš Bobrikov (27. 1.1839 Strelna – 17. 6. 1904 Helsinki) oli venäläinen kenraali ja Suomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänet muistetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksi ensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Bobrikovin toiminta nostatti Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän joutui pyytämään itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta hän joutui aktivisti Eugen Schaumanin surmaamaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuin poliittisen murhan uhri.

Yhtäkkiä eteisen penkillä torkkuessaan Amanda havahtuu pihalta kuuluvaan huutoon! - Amanda! miehen ääni kuului vaativana.

Amanda ponnahtaa istualleen. Oliko hän nähnyt unta?

Hän nousee ja menee katsomaan, oliko pihalla joku.

Aluksi Amanda huomaa vain ison lasivitriinin, joka seisoo hänen pihallaan, mutta siristeltyään silmiään illan hämärässä, hän lopulta havaitsee miehen hahmon vitriinin vieressä. - Amanda, mies sanoo hänet nähtyään. Katso mitä toin sinulle!

Amanda menee tutkimaan vitriiniä joka sisältää toinen toistaan kauniimpia esineitä. - Calle, mitäs tämä nyt on? Hän kysyy ihmetellen.

- Tultuani työmatkalta kylän läpi minut pysäytti kirvesmiehen apulainen, joka sanoi olevansa jostain teettämästäsi vinttiremontista velkaa, Calle-nimismies selitti. Siitä hyvästä hän lahjoitti tämän vitriinin, jotta velka tulisi kuitatuksi.

Postissa oli myös ollut paketti sinulle, mutta se oli hajonnut ja kaikki osat olivat olleet irrallisina, joten kylän käsityöläiset olivat kasanneet osista lasivitriinin täyteen esineitä, mitä olivat osista aikaansaaneet! (Kiitos, Maarit, näistä ihanista ja runsaista sekä mielettömän ylellisistä pikkutavaroista!)

- Oi! Amanda ihasteli vitriinin sisältöä. Kauniita ne ovatkin!

Ylimmällä hyllyllä oli pikareita ja kynttilänjalkoja kynttilöineen.

Toisella hyllyllä oli kultaesineistöä. (pikkutarjotin Doloreksesta tilauksen kylkiäinen ja keskellä oleva joku joulukoristeen osa, muut Maaritilta)

- Kaikki ovat todella kauniita! Amanda huokailee ihastuksissaan saamatta katsettaan irti kauniista esineistä.

- Miten tämä puutarha näyttää niin muuttuneelta? Calle ihmettelee äkkiä.

Callen katse kiertää puutarhaa. Pöytäryhmä on entisellä paikallaan. Samoin silta ja lampi ympäristöineen näyttävät yhä samoilta...

Sillan vieressä oleva Ihmepuu huojuu heikosti helisyttäen oksallaan olevaa tuulikelloa, vaikkei tuulenvirekään käy milloinkaan Kuuralehdon puutarhassa. - Eikö tuo muurin aukosta näkyvä maisema ole erilainen? Calle miettii ääneen nyökäten kohti porttia. Onko Kuuralehdon laaksossa tapahtunut jotain minun poissaollessani? Mutta Amanda ei kuule Callen ihmettelyjä syvennyttyään tutkimaan saamiaan kauniita esineitä.

Sillan takana olevasta ruukusta solisee pieni puro kiviä pitkin alas lampeen ja lyhdyssä oleva valo luo varjoja ympärilleen. Tuuliviirikukko istuu kaivon katolla  pyörähdellen silloin tällöin mielensä mukaan suunnaten nokkansa mihin milloinkin.

Yhtäkkiä Calle huomaa hahmon kukon takana. - Mitä ihmettä! Hän huudahtaa saadan Amandan säikähtämään. Tuolla on joku! Calle osoittaa puutarhan nurkkaa kohti. - Ei kai nyt sentään, Amanda vastaa rauhallisesti kääntymättä edes katsomaan. Kukapa siellä olisi? Sillä Amanda tietää jotain, mistä Callella ei ole aavistustakaan.

- Nyt se katosi! Callen ääni kuulosti järkyttyneeltä. Samoin kuin kukko! - Ei sieltä mikään ole kadonnut, Amanda tuumii. Jos on ikinä mitään ollutkaan. Ehkä se oli vain tuo sinun pöllösi, joka lenteli?

- Mutta tuo kaariportti? Calle näyttää. Eihän se ole ollut aiemmin tuossa? Tämä puutarha on selvästi suurentunut!

- Eihän se nyt mitään suurentunut ole, Amanda toteaa. Kuuralehdon laaksohan se vain näkyy entistä paremmin kun puita on kaadettu pois edestä.

Calle puisteli päätään ihmetellen, mistä ihmeen puista Amanda oikein puhui. Hän ei muistanut puutarhan tällä laidalla aiemmin puita nähneensä. Jotain outoa tässä puutarhassa oli tapahtunut. Mutta mitä? Ilmiselvästi kaariportista aukeni käynti laaksoon, mutta portin vieressä oli kivipilari, jonka toiselta laidalta tuntui kuin olisi voinut mennä toiseen paikkaan kuin itse portista. - Näenkö minä näkyjä? Calle mietti.

- Uskaltaakohan tuosta portista astua läpi? Hän ajatteli mielessään ja päätti saman tien olla kokeilematta asiaa.

Moni seikka tuntui puutarhassa olevan eri tavalla aiempaan verrattuna. Ei kai hänen muistinsa ole alkanut pettää? Mutta hän ei uskaltanut kysyä Amandalta mitään, sillä Amanda tuntui suhtautuvan puutarhaansa ihan luonnollisesti. Eikö hän tajunnut, ettei se ollut sama kuin ennen?

Calle siirtyi katsomaan puutarhasta avautuvaa uutta näkymää hieman kauempaa.

Vilkaistuaan kohti vinttikaivoa, hän huomasi ämpärin paikalla Fian ja Erikin lasten kastelukannun. - Et kai sinä ole antanut lasten leikkiä kaivon kannella? Calle torui Amandaa. - E-een, Amanda takelteli ja huomattuaan saman kuin Calle, hän sanoi nopeasti. S-sse jäi minulta siihen! Olin ottamassa kukkien kasteluvettä, kun joku keskeytti minut... ja sitten... sitten... unohdin sen siihen...

- Eipä ole ollenkaan sinun tapaistasi, Calle totesi epäillen.

- Minulla jäi nuo puutarhavälineetkin tuohon keskellä polkua, Amanda huomautti. Pitääkin siirtää ne sivuun ennen kuin joku kompastuu niihin!

Yhtäkkiä hän muisti jotain ja kehoitti miestään: - Tulisitko sisälle, Calle. Minullakin on sinulle jotain näytettävää...

Amandan lähdettyä kiipeämään portaita sisälle hän mutisi mennessään niin hiljaa, ettei Calle kuullut: - Herbert-kiltti, älä näyttäydy Callelle! Äläkä siirtele tavaroita noin hulluihin paikkoihin!

Nimismies Calle, joka nyt oli saapunut kotiin vaimonsa luo jäi vielä toviksi katsomaan ympärilleen miettien, mikä salaisuus puutarhasssa oikein piilee. Tavalla tai toisella hän päätti ottaa asiasta selvää! Ja sen päätöksen tehtyään, hän lähti helpottuneena Amanda perässä sisälle.

Eteisessä Amanda odotti häntä ja Calle ojensi kätensä kohti vaimoaan. - Tule niin halataan oikein kunnolla! Kun Amanda ei liikahtanutkaan, Calle katseli ympärilleen ja ymmärsi Amandan sisustaneen eteisen oikein kodikkaaksi. - Oletpas tehnyt tästä hienon! Hän kehui Amandaa, koska luuli Amandan sitä odottaneen. Mutta sitten...

Hän näki lattialla kasan outoja tavaroita... ja naulakossa jonkun takin hihan... likaisen hihan...

- Mitä tämä tarkoittaa! Calle parkaisi käännyttyään katsomaan ja nähtyään kammottavan verisen sotilastakin naulakossa...

Loppujen lopuksi keittiön uudelleen järjestely ei ollutkaan niin kova homma kuin mitä Amanda oli pelännyt.

Saatuaan kaiken mieleisilleen paikoille, Amanda istahti sohvalle ja katseli ympärilleen.

Kattoparruissa oli leivät, kuten ne aina olivat siellä olleet. Ja sama vanha kuivunut kukkakimppu roikkui edelleen samassa paikassa. Kauan sitten Amandan koristelema hyllykkö oli yhä edelleen seinällä, ja hyllyissä olivat samat tavarat, mitkä siihen joskus muinoin oli laitettu.

Uutta olivat siis työtasojen mosaiikkipinnat ja uusi järjestys työtasoille laitetuilla tavaroilla. Matot Amanda haki varastosta, koska hän ei tiennyt mihin hänen uudemmat mattonsa olivat kadonneet. Oliko hän antanut ne Emilielle? Jos olikin, niitä ei voinut enää takaisin hakea, joten Amanda otti ne matot, jotka ensimmäisenä varastostaan löysi.

Amanda katsahti portaille johtavaan välikköön, johon hän oli kääntänyt toiselle seinälle astiakaappinsa. Hyllyt pursusivat astioita ja Amanda ihmetteli, miten kummassa hänelle olikin kertynyt niin paljon tavaraa. Tyhjään välikköön hän ajatteli joskus laittaa porrasjakkaran, joka olisi erittäin tarpeellinen väline ylähylllyille kurkotellessa.

Kaapin päälle seinälle Amanda kiinnitti taulut, joihin hän oli saanut maalaukset lahjana Etelästä pääkaupungin Miniklubilaisilta kauan sitten..

Toisella seinällä oli muutamia hyllyjä, jotka olivat hyvin tarpeellisia monenlaisille keittiössä tarvittaville välineille.

Nurkka oli hieman hämyinen iltamyöhäsellä, mutta harvemmin sieltä illalla mitään tarvitsikaan haeskella.

Tiskipöydän altaan Amanda uusitutti, mutta sitä ei paljon voinut huomata tiskivuoren alta.

Tiskipöydän vieressä oli hella, kuten se oli ollut siinä jo ammoisista ajoista alkaen. Hellan viereen Amanda vaihtoi toisen tason. Sen päällä saattoi tehdä voileipiä tai pilkkoa vihanneksia nyt lähempänä muita keittämisaskareita. Vieraskammarista Amanda toi keittiön hyllylle kukan, jonka senkin oli saanut lahjana kauan kauan sitten.

Vaaka oli myöskin antiikkisen iäkäs kapine. Sillä ei ollut käyttöä eikä se sitä olisi varmaan kestänytkään hajoamatta, mutta Amanda mielestä vaaka ansaitsi arvoisensa paikan esillä ollakseen jo siitä syystä, että sen kasaamiseen vaa`an näköiseksi oli kulunut kärsivälliselläkin ihmisellä hermoja kiristävä aika.

Työtasolle Amanda laittoi hedelmiä vuokaan, jonka oli saanut myöskin lahjaksi vuosia aiemmin. Vuoka oli ollut tätä ennen koristeena seinällä, mutta Amanda tarvitsi hedelmilleen vatia ja siihen vuoka oli oikein oivallinen. Ikkunassa olevan joulutähden Amanda oli myös saanut joskus, ja niin hatara oli hänen päänsä, ettei hän millään muistanut, mistä tähti oli alkujaan hänelle tullut. Vain joku utuinen muistikuva oli hänen mielessään, mutta siinä se tähti nyt kuitenkin oli tuomassa valoa Amandan keittiöön.

Eipä sillä, kyllähän hänellä oikea kattolamppukin oli...

Hän oli kuullut, että tämän tyylisiä lamppuja kutsuttiin Tiffany-lampuiksi, mutta Amandalle moinen ei sanonut mitään. Lampun oli tehnyt kylän käsityöläinen, joka tuskin tiesi Tiffanyista sen enempää kuin hän itsekään.

Saatuaan keittiön siivompaan järjestykseen Amanda kiehautti kahvit ja vanhasta tottumuksesta kattoi kahdelle...

- Niin,  Amanda mietti ja siirtyi sohvalle istumaan. Joisinko kakkukahvit yksin vai odottaisinko kaveria kahveille? (Kakku on askivaihdossa saatu Shaniqilta)

Kahvit nopeasti hörpittyään, Amanda oli aloittanut leipomisen kun hän kuuli ulkoa kylätieltä  ihmisten puhetta. Amanda heristeli korviaan ja

- aivan - joku puhui ihan selvästi, että oli kuullut nimismiehen olevan tulossa kylälle päin. Sen jälkeen Amanda havaitsi puhujien hiljentävän ääntään aivan kuin eivät haluaisi Amandan kuulevan heidän puhuvan hänen miehestään. Niin nopesati juoruakan maineen sai, jos jotain ääneen meni sanomaan, sen Amandakin tiesi. Tosin hän ei välittänyt muutenkaan kyläläisten puheista. Mutta olisikohan asiassa jotain perää? Hänkö tässä rauhassa leipoisi jos todellakin nimismies oli tulossa? Amanda jätti leipomisen kesken, sillä hänen piti nopeasti valmistella muutama asia ennen nimismiehen saapumista.

Amanda juoksi minkä kintuistaan pääsi vieraskammarin läpi eteiseen...

... eteiseen, jonne hän oli tuonut istumista varten penkin, sillä kesäisin olisi kiva istuskella penkillä ovi ulos avoimena...

Amandalla oli ollut reilusti aikaa sisustaa myös eteinen lahjataulukuvilla, jotka hän kehystytti.

Penkin yläpuolinen seinä lähes peittyi tauluihin. Penkin päälle Amanda laittoi kankaalla päällystetyn patjan pehmusteeksi ja monta tyynyä, jotka tuntuisivat mukavilta kun niihin väsynyttä selkäänsä halusi lepuuttaa.

Lisää tauluja katse löysi katonrajasta, jossa oli talon kantava palkki. Lampun johtoja Amanda ei sitten kuitenkaan saanut pysymään piilossa.

Penkin vieressä lattialla oli nimismiehen salkku. Uuden peililipaston päälle Amanda laittoi Keramiikkapajalta hankkimansa kannun, jonka täytti ruusuilla.

Keramiikkapajalla vieraillessaan Amandalla oli ollut hankaluuksia päättää, minkä maljakon valitsisi, mutta päätyi lopulta turkoosin väriseen kannuun.

Pajalla oli valmistettu jos jonkinlaista esineistöä, joita Amanda ihmetteli. Linnun hän myöskin halusi itselleen.

Eteisen naulakkoon hän ripusti päivänvarjonsa, avainnippunsa, nimismiehen kiikarit, joilla tämä tykkäsi tiirailla lintuja. Myös talvipakkasia varten oli hyvä olla kaulahuivi lähettyvillä ulos menoa varten.

Touhuttuaan vielä hetken Amanda kiersi hartiahuivin päänsä ympärille ja nojautui tyynyihin ummistaen silmänsä. - Kelpaa sieltä nyt nimismiehen tulla, hän mutisi hieman unisena. Minäpä olenkin vastaanottamassa Herra Nimimiestä, ettei se roikale pääse livahtamaan silmieni ohitse!

Välillä Amanda raotti silmiään nähdäkseen, oliko ulko-ovi edelleen kiinni vai oliko siitä joku astunut sisään. Hän kyllä epäili, ettei siitä kukaan ääntä päästämättä sisemmäksi menisi, sillä eteisen lattialla odotti tulijaa melkoinen yllätys!