Pohjan perukoilla oli talvi yltynyt näyttämään voimansa lumituiskujen, kylmyyden ja tuulen täydellä voimalla. Fia, joka rakasti ihania vaatteita ei osannut kuvitellakaan pukeutuvansa villapaitaan puhumattakaan villahousuista. Eihän sellaisia tunnettu Ranskassakaan, mistä hän oli palannut kotiinsa vain pari vuotta sitten oleiltuaan siellä sentään pitkän tovin. Miten Fia nyt kaipasikaan takaisin Ranskaan! Ainakaan siellä ei olisi tarvinnut paleltua ulkonakaan sisällä paleltumisesta puhumattakaan.  Amanda sai tilaisuuden hankkia Fialle lämmintä vaatetta, kun sattui voittamaan palkinnon, ja sai itse päättää mikä palkinto olisi.

Niinpä Amanda kirjoitti viestin Tippaliisalle, joka palkintoa oli toimittamassa ja kertoi mitä hän toivoi saavansa. Palkinnon saavuttua Amanda ei malttanutkaan antaa kaikkea tyttärelleen, sillä kylmä se oli hänelläkin ja punainen palmikoin kuvioitu neuletakki oli aivan liian houkutteleva tyttärelle annettavaksi. - Ei se hupakko tätä pitäisi kuitenkaan, Amanda mietti ja puki saman tien neuleen ylleen. Ai, kuinka ihanasti se lämmittikään hänen käsivarsiaan ja hartioitaan.

Amanda katsoi sopivaksi ottaa itselleen myös paketissa tulleen neuletakin värisen hartiahuivin. - Fia! Amanda huuteli. Tulehan jo näyttämään saamaasi lahjaa! Sillä vastoin Amandan luuloa paketissa oli ollut yltä kyllin vaatetta heille molemmille jaettavaksi. Olivathan vaatteet sentään hänen ansiostaan heille saatu, joten Amandan mielestä oli oikeus ja kohtuus, että hän sai paketista kaksi vaatetta.

- Tämä on oikein ihana, Fia saapui huoneeseen uudenuutukainen hartiahuivi ympärilleen kiedottuna. Olenkin useasti huomauttanut Erikille, että meidän pitäisi saada takka tähän huoneeseen, mutta taitaa sellainen kaikua kuuroille korville, kun Erikistä on kysymys. Parempi siis onkin pukeutua lämpimiin vaatteisiin, jotta tarkenee.

- Pikku-Gretan mekkokin on täydellisen sopiva ja niin suloinen, Fia näytti tyttöä äidilleen. Kunpa Greta ei kasvaisi ikinä isoksi. Minusta on niin mukavaa, kun on pikkulapsi talossa.

- Niin sinä oletkin ehtinyt muutaman hankkia, toisin kuin minä, jolla on vain sinut, Amanda vastasi katsoen Fian pöydälle asettamaa kuopustaan. Mutta lapset kasvavat, se on luonnonlaki etkä sinä sille mahda mitään, Amanda jatkoi. Viidessä lapsessa on yllin kyllin työtä niiden kasvettua, hän lisäsi ikään kuin huomaamattaan varoitukseksi.

- Mutta nyt vasta huomasin, että huoneessa on uusi sohva! Huudahti Amanda keskeyttäen mietteensä. Sohvaa se taisi huone kaivatakin. 

- Hmm, Fia hymähti sohvaa katsoen. Takkaa minä olisin tuohon paikkaan huonetta kohta enemmän kaivannut kuin sohvaa, mutta meneehän se noinkin. 

- Ehkä on turvallisempaa, kun talossa ei ole takkaa, Amanda vastasi katsahtaen tytärtään.

- Mukavalta tässä tuntuu istua, Amanda kokeili istuutuen uudelleen sohvalle. Kyllä sinun kelpaa, kun Erik on niin avokätinen hankkimaan kalusteita kotiinne. Muistan vielä, kun kotinne oli lähes tyhjillään. Ei kalusteen kalustetta ja itsekin olitte Ranskassa ja minulla oli vain Samuel ja Juulia seuranani. Silloin Herbert sairastui ja kuoli. Voi, siitä on niin kauan...

- Mutta nyt sinulla on Calle miehenäsi ja se on hyvä asia, Fia totesi. Minulla on muuten tulossa yllätys Erikille ja uskon, että se tulee miellyttämään myös Callea. Ajattelin, että he kaipaisivat jotain yhteistä tekemistä. Minun pitääkin näyttää sinulle... Katsopas muuten, mitä löysin romujen seasta, Fia jatkoi pulputtamistaan, niin että unohti samantien, mitä hän oli aikonut äidilleen näyttää

- Löysin tuollaisen kukkapöydäksi sopivan pylvään, Fia näytti. Sitä piti hieman maalata. Kumma, että se olikin kaikenmaailman romujen seassa, ja se oli kullanvärinen ja siinä oli jotain lasihelykoristeita. Maalasin ne kaikki lasihelyt piiloon, vaikka saattaa ne hieman tuolta alapuolelta pilkistää, jos oikein tarkasti katsoo.

- Kummallista tosiaan. Kuulostaa hieman erikoiselta kapineelta. Mikähän se oikein alunperin on ollut? Lasihelyjä? Etteivät ne olleet jotain muuta..? Kullanvärinen? Mitähän sinä olet mennyt tekemään, kun maalasit sen? Amanda pohti, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt pylvästä romuvarastossa. Olet tainnut hakea siihen kukan minun keittiöstäni, hän huomautti päätään puistellen.

- Laitoin Tippaliisalle meidän molempien puolesta hieman vastalahjaa, Amanda sanoi kuvaillen Fialle lähettämiään tavaroita, mutta Fian ajatukset harhailivat muissa asioissa eikä hän kuullut äitinsä puheista, mitä kaikkea tämä oli sanonut lähettäneensa, koska jäi miettimään, mikä mahtoi olla seinävaate. Seinävaate? Outoa, päätti Fia ja antoi asian olla. Hän lähetti kuitenkin mielessään suuret kiitokset Tippaliisalle heidän saamistaan vaatteista ja mietti, kuinka kauniisti punainen väri oli hänen äidilleen sopinut.

Edellisenä jouluna osallistuin Peltokosken Kaijan kanssa pari-joulukalenteriin. Kuinka ollakaan, itselleni jäi tunne, että pitäisi lähettää jotain lisää Kaijalle, sillä niin hienojen kalenteriyllätysten vuoksi, kuin mitä Kaijalta sain, mielestäni omani eivät yltäneet edes puoleen Kaijan taidonnäytteistä. Huokailin jokaisen luukun avattuani, ja häpeilin muistaessani, mitä Kaija sinä aamuna löytää omasta luukustaan. Huooh! 

Mutta puusta pitkälle en päässyt pähkäilyjeni kanssa, sillä en keksinyt, mitä sellaista osaan, MITÄ KAIJA EI!! Halusinhan tietysti yllättää hänet kuitenkin jollain erityisellä lahjalla. Ja sitten...! Hieman ennen joulua, Kaijalta saapuu paketti, josta löytyy Dagmarille niin huikean hieno kudottu pitsinen hartiahuivi ja pienenpientä kuvioneuletta oleva neuletakki. Nämä taideteokset matkasivat mukanani töihin ja ennen työpäivän alkua me kaikki niitä yhdessä hämmästelimme ja sormenpäillä varovasti koskettelimme. Uskomatonta työtä, kehuivat työkaverit. Aivan...

No, oli siis aika itsellänikin ryhtyä tuumasta toimeen. Ja jotain sain kun sainkin aikaiseksi...

  Tein Kaijalle Peltokoskeen himmelin :D sillä tiesin, ettei sellaista siellä ole. Himmeli on tehty pienistä heinänkorsista, jotka kinoksen seasta kävin repimässä. Olivat muuten paljon kestävämpiä kuin kesällä kerätyt, joista pää halkesi aina pahimmoilleen kun yritti lankaa läpi pujottaa. Ei puhuta siitä, mitä naapurit ajattelivat, kun näkivät minut talvimaiseman keskellä keräävän rikkaruohoja lumihangesta :D

Mutta ovathan ne toki nähneet niin paljon muutakin, mm. minut kuvaamassa pieniä nukkeja milloin minkäkin tavaran kanssa niin kesällä kuin talvellakin ilta pimeällä hangessa maaten ja taskulampulla nukkeja valaisten... Ei ihme, että pysyttelevät visusti omilla tonteillaan ;)

Mutta asiaan vielä...

Tämä oli Kaijan saama toinen ylläri samasta paketista. Tehty bunkalangasta oman mallin mukaan. Kokoa ei nyt näy tässä, mutta ehkäpä se selviää Kaijan blogissa aikanaan, kunhan Kaija ripustaa sen seinälle. Suuren suuri se ei ole, sen voin sanoa. Ja tunnustan, että velallisena olo hieman helpotti :D

Kiitos vielä kerran Kaija, saamistani ihanuuksista. Ja arvatkaa mitä? Esittelen piakkoin (toivottavasti) jotain, mitä sain tällä viikolla Tippaliisalta!

Kuuralehdossa vietettiin joulua tänä vuonna tavallista vaatimattomammin. Syksy oli ollut rankka ja alkutalvi oli koetellut kyläläisiä kovalla kädellä. Monet olivat sairastelleet ja tauti oli vaatinut veronsa myös kyläisten keskuudesta. Niinpä Kuuralehdossa  päätettiin yksissä tuumin, että hankitaan vain tuiki tarpeellisia tavaroita. 

Amanda ja Dagmar kertoivat Fialle häntä odottavan yllätyksen kotonaan SinisessäHetkessä, joten naiset riensivät Fia etunenässä yllätystä katsomaan. Dagmar oli saanut aiemmalla matkallaan eteläiseen Suomeen Jussinkasken Helmiltä turkista, josta hän oli teettänyt hienon täyspitkän turkin ja jonka hän antoi Fialle lahjaksi Erikin puolesta, sillä Erik oli tyystin unohtanut hankkia mitään vaimolleen. Fia oli erityisen ylpeä saamastaan turkista.

- Oi, katsokaa nyt! Fia huudahti vanhoille rouville sisälle päästyään. Turkkini on aivan lumessa! Sehän menee pilalle lumen sulaessa siihen ja kastellessa sen! Että pitikin tulla tällainen lumimyräkkä...

-Kyllä turkkisi lunta kestää, totesi Dagmar ruokasaliin saavuttuaan rauhallisella äänellä. Ovathan eläimetkin ulkona talvella ja eläimen nahkaahan se on turkkikin. Dagmarilla oli yllään uusi hame, jonka kangas niin ikään oli Jussinkaskesta peräisin.

- Eläimen nahkaa! Huudahti Fia. Enhän minä sentään voi eläintä pitää ylläni. Halusin turkin enkä mitään raatoa niskaani! Ei tämä olekaan mikään turkki!

- Katsopas nyt, Fia, mitä Erik toi minulle, Amanda puuskahti siihen. Tämän hienompaa turkispuuhkaa ei löydykään heti näiltä main. Niin hurjan kokoinen tämä on. Ei olekaan mikään pikku kettu ollut se eläin, joka tätä puuhkaa varten on tapettu.

- Voi, Dagmar, nyyhkäisi Fia. Eläin tapettu turkiksi. MIten ikinä saatoin olla niin typerä?

- No, se nyt oli sinulta ihan arvattavissa, Dagmar vastasi pidellen hartiahuivia tiukasti päänsä ympärillä, joten Fia ei kuullut hänen vastaustaan. - Luulitkos, että eläimen karvat kammalla irroitellaan ja yksitellen liimataan kankaaseen kiinni? Dagmar nauraa käkätti.

- Mutta, Dagmar! Fia huomasi yhtäkkiä. Sinullahan on uusi huivi... niin ja uusi neuletakki. Ai, kuinka kauniit!

- Itse et kyllä niitä ole osannut kutoa, tuumasi siihen Amanda ja istuutui Dagmaria vastapäätä pöydän ääreen uuden turkispuuhkansa riisuttuaan. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan Fian järkytystä puuhkansa suhteen. Onneksi Erik ei ollut antanut puuhkaa Fialle vaan hänelle. Hän osasi arvostaa puuhkaa, toisin kuin tyttärensä. - Sinulla se on aina ollut peukalo keskellä kämmentä käsitöiden suhteen, Amanda puuskui Dagmarille katsoen kateellisena tämän neuleita.

- No niin, Dagmar huokaisi pöydän ääreen istuen. Katsos, kun toisten ei tarvitse itse osata, kun lahjaksikin voi saada. Mutta täytyy myöntää, että tämä oli täydellinen yllätys enkä tiedä, miten olen tämän ansainnut.. Jollei se ole syynä, että aloitin koulun rakentamisen lapsille...

- Mitäh!? Parkaisi Amanda. Aloitit minkä? Koulun? Äläs nyt hupsuja puhu. Sinä et voi koulua rakentaa! Oletkos mennyt lopullisesti järjiltäsi?

- Kerrohan nyt, mitä oikein houraat! Amanda vaati.

- Nyt taisin puhua hieman ohi suuni, Dagmar parkaisi. Ei ollut tarkoitus paljastaa... Mutta minkäs sille enää voi. Asia on nimittäin niin, että tarkoitukseni oli hankkia lapsille opetusta ihan oikeassa luokassa... Kas, mutta mikäs paketti tuossa on? Siinähän on minun nimeni päällä...

- Ja noin valtavan iso paketti! Dagmarin katse etsiytyi uteliaana kohti suurta pakettia. Taidan avata sen nyt heti.

- Et ennen kuin olet kertonut koko tarinan! Kielsi Amanda. Ja mistä nuo vaatteesi ovat peräisin? Ja niin hämillään he kumpikin, niin Fia kuin Dagmarkin, olivat etteivät he huomanneet edes Amandan lyhentyneitä hiuksia, jotka ikuisen tiukan nutturan sijasta ylsivät nyt hädin tuskin olkapäille vallattomina ja sekaisina kiharoina puhumattakaan hänen uusista kullankimalteisina hohtavista vaatteistaan, joihin hän oli saanut kankaan Jussinkasken Helmiltä.

- Ai, nämäkö? Dagmar mietti. Hmm...Niin taisin saada nämä Peltokosken emännältä. Hän on todella taitava käsistään, kuten vaatteet osoittavat. En olekaan ikinä omistanut mitään näin  kaunista. Sen lisäksi nämä ovat todella lämpimät ja ovat hyvinkin tarpeen Metsäkorven kartanossa asuessani. Takanasi oleva jouluinen taulu on sieltä samaiselta Peltokosken emännältä vuosi sitten saatu. Tosin taisit hutiloida vastalahjan lähettämisen, joten pannaanpa viisaat päämme yhteen ja korvatkaamme tämä jollain sopivalla tavalla...

Amandan häkeltyessä sanattomaksi Dagmar ojensi pöytään kylältä, Vaahteravaaran pappilasta, saapuneen omenakorin. - Otahan tästä mutusteltavaa, Amanda, Dagmar kehoitti. Katso mitä muuta myös saimme...

- Saimme Kesäpäivän Martalta tuon suuren kranssin, jonka laitoin tänne Fian ja Erikin ruokasalin kattoon ilahduttamaan lapsia näin jouluna. Ja minun lahjani lapsille, kaikille kylän lapsille, on siis koulu, joka aloittaa toimintansa heti, kun saan sinne opettajan, sillä itselläni on kauppa hoidettavana enkä ehtisi hoitaa opetusta sen ohella.

- No Vaahteravaaran pappilaan minä ainakin olen lahjoittanut ison maton, pappilan lattioilla tepsuttelivia varpaita lämmittämään, Amanda oli helpottunut.

- Eikä siinä kaikki, Fia huomautti. Myös tuo lattialla oleva enkeli on uusi ja mitä ilmeisimmin myös pappilasta peräisin.

- Miten hienot keittoastiat, Dagmar henkäisi ihastuksesta pakettinsa avattuaan. Olenhan minä kyllä miettinyt, että koululle tarvitaan myös keittäjä lapsia ravitsemaan kunnon aterioilla ja nyt sainkin siihen tarkoitukseen oivallisen kulhon tykötarpeineen. Miten siellä Vaahteravaarassa kaikki oikein tiedetään? Mutta poikkean kyllä itse kiittämässä heitä henkilökohtaisesti. Tai ehkä tein sen jo, tarkemmin ajateltuna, sillä...

...lahjoitin Martta-mummolle himmelin, koska olin kuullut hänen sellaista yrittäneen tehdä reumaisilla sormillaan hieman huonolla menestyksellä.

- Mistä ihmeen koulusta sinä puhuit? Amanda ja Fia puuskahtivat yhteen ääneen aivan kuin eivät olisi kuulleet  mistään muusta puhuttavan. Ja Metsäkorven kartano? Mikä se on?

- Taitaa olla parasta, että näytän sen teille, mutta vielä ei ole sen aika. Ehdimme myöhemminkin, Dagmar sanoi niin päättäväisesti, ettei siihen ollut enää Amandalla sen enempää kuin Fiallakaan mitään lisäämistä. Mutta niin suuri hämmästys oli ollut, että naiset unohtivat tykkänään sen asian, mitä heidän piti Fialle näyttää, nimittäin ruokasalin, jonka lattia oli saanut uuden valkoisen pinnan sekä uudet tuolit, jotka olivat pöydän ympärillä puhumattakaan matoista, jotka he olivat löytäneet Erikin matkatavaroiden joukosta ja kantaneet huoneen lattiaa peittämään.

Kuuralehdon Amanda oli kuuluisa kyläompelija, joka ompelukonettaan tai aikaansa säästelemättä auttoi vaatetuksen kanssa niin omaa kuin kyläläisten perheitäkin. Joulukiireet olivat jälleen yllättäneet Amandan hänen pinnistellessään saadakseen perheelleen uutta ylle jouluksi. Tilanne näytti jo lähes toivottomalta, sillä tänä vuonna kiireitä oli ollut muutenkin paljon eikä kaikille tehtäville asioille yksinkertaisesti ollut aikaa. Niinpä kiireissään Amandakin teki hirmuisen virheen...
Nimittäin kaikista mittauksista huolimatta Villa Lumililjan Albertin paidan hihat jäivät liian lyhyksi! Amanda oli kauhuissaan kuullessaan moisesta kamalasta onnettomuudesta. - Palkkaako kukaan enää minua ompelijan töitä tekemään? Amanda kauhisteli. Luulevat minun sokeaksi tulleen tai mikä vielä pahempaa - dementian iskeneen! Nyt ei auta muuta kuin soittaa Lumililjan emännälle ja yrittää hyvitellä tekemääni erhettä mahdollisuuksieni mukaan, sillä onhan hirvittävää, että Albert-herra joutuu viettämään pyhät paidassa, jonka hihat ovat liian lyhyet. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi miettimistä muutenkin...

SinisenHetken Fia-emäntä oli tietämättömänä Amanda-äitinsä huolesta keimailemassa äitinsä ompelemassa uudessa hienossa puvussaan. - Oih, hän huokaisi peilikuvaansa katsoessaan. Tänä vuonna äiti kyllä yllätti minut täydellisellä asulla! Ihanampaa en olisi osannut toivoakaan...

- Mutta jossain ei olla ehkä yhtä ihastuneita asuun, Fia tirskui ajatellessaan, millaisen haloon saa aikaan Villa Lumililjassa Albert-herran pukeutuminen joulua varten. Siitäs saivat kun ovat niin hienoja ollakseen, Fia puhisi. Muka Albert on hienompi kuin minun Erik! Nyt saakin mokoma Lumililjan rouva perua joulupäivälliset, sillä eihän kukaan voi kutsua vieraita taloon katsomaan moista häpeää, minkä liian lyhyet paidanhihat saavat aikaan. Olipas onni, että huomasin kenelle äiti oli paitaa ompelemassa. Turhan pitkiltähän ne hihat vaikuttivat. Toki niitä piti hieman lyhentää..

Joulukalenteriparini HoO on kuvannut oman Lyylinsä 16. pv luukusta saamansa yllätyksen kera. Nappasin kuvan HoO:n blogista ihan salaa ;)

Lyylille löytyi luukusta siis nämä vaatteet. Alempana on blogikirjoitus, jossa näkyy HoO:n minulle antama luukkuyllätys. Merjan luukut odottavat vielä kuvaamista, koska talojeni järjestely muuton jälkeen on vielä lapsenkengissä enkä ole voinut kuvata kaikkia luukkujen yllätyksiä niiden lopullisilla sijoituspaikoilla. Yritän tehdä parhaani, jotta saan kaikki ihanuudet näytille tännekin.

Silloin kun on tosi kysymyksessä mies kuin mies pistää tuulemaan. Niin tekee myös SinisenHetken Erik, vaikka muutoin hän poikkeaakin tavallisesta kylän miehestä aika monella tavalla. Mutta kun on todenteolla aherrettava, myös Erik saa jotain aikaan. Omalla tavallaan, tietty.

Nimittäin hänen työhuoneensa lopullinen järjestely vaati hieman toimenpiteitä. Kalusteet täytyy järjestää huoneeseen ja uudet taulut ripustaa seinille. Erik jää katselemaan taulua, jonka hänelle lähetti Villa Lumililjan isäntä joululahjaksi tietäen Erikin ihannoivan kovasti aikoinaan hallineita kuninkaallisia.

Erik tuijotti kuin lumoutuneena Englannin hallitsijan Kaarle Ensimmäisen maalausta.

Vaikka Kaarlen hallituskausi oli ollut täynnään kiistoja ja valtakamppailuja ja Kaarle oli ollut epäsuosiossa kansan ja parlamentin keskuudessa, Erikiä kiehtoi ajatus, jonka Kaarle aikoinaan oli pannut täytäntöön. Nimittäin laivarahan. Mikä olisi sen parempaa kuin saada kerätä itsekin rahaa kasoittain. Hän voisi palkata laivalleen oppipoikia, jotka saisivat maksaa hänelle siitä hyvästä, että opettaisi heille merenkulun alkeet ja myöhemmin heistä tulisi kelpo merimiehiä tai kuka ties vaikka merikapteeneja , kuten hän itsekin. Hmm...

Entäs sitten Keisari Nikolai, jonka kuvan Erik sai myös Villa Lumililjan isännältä? Eikö hänessä ja Nikolaissa ollutkin jotain samankaltaista? Ainakin ulkonäöllisesti? Ja ehkä muutenkin, sillä aivan kuten Erik itse oli alati matkoilla laivallaan, oli myös keisari Nikolai jatkuvasti kiertänyt tarkastusmatkoillaan valtionsa eri osissa. Nikolai oli ollut erittäin suopea hallitsija. Hän ei kutsunut säätyvaltiopäiviä koolle hallituskautenaan vaan hallitsi asetuksilla.

- Mitä sitä turhaa itseään rasittamaan turhanpäiväisillä kokoontumisilla, jos lait ja säädökset ajavat saman asian, Erik puheli taulun miehelle. Olit aivan oikeassa. Ja suurin saavutuksesi taisi olla salaisen poliisin perustaminen, jonka tehtävänä oli paljastaa valtiota vastaan tehdyt salaliitot. Eivätpä ainakaan päässeet valtakauttasi rikolliset kaatamaan. Hmm.. Huomaan, etttä minulla ainakin on enemmän hiuksia kuin sinulla, Erik jatkoi siirtyessään seuraavan taulun luokse.

- Kas, Erik huomasi. Sinähän siinä olet! Itse Bobrikov omassa persoonassaan. Nyt paljastan sinulle salaisuuden, jota olen tarkkaan varjellut. Nimittäin kerron, miksi tein sen...

- Sinä olit kauhistuttava Suomea kohtaan aikomuksinesi. Loukkasit Suomen kansalaisia uhkauksillasi ja yrityksillä muuttaa Suomi osaksi Venäjää ja suomalaiset venäläisiksi. Siitä me emme pitäneet alkuunkaan. Me emme halunneet menettää omaa rahaamme emmekä halunneet puhua venäjää äidinkielenämme, kuten sinä halusit meidän tekevän. Aioit viedä meidän kansallisuutemme ja alistaa meidät valtasi alle. Siksi minä sen tein. Minä! Se ei ollut Eugen Schauman, kuten kaikki luulivat. Minä olin piilossa senaatin toisessa kerroksessa ja ammuin sinut. Minä pelastin Suomen sinun käsistäsi. Valitettavasti jouduin lavastamaan Eugenin syylliseksi murhaasi, koska minulla kuitenkin on perhe, jota täytyi ajatella. Niin, ja kuten tiedämme, Eugen-parka... Hänen luultiin tehneen itsemurhan. Mutta joskus täytyy toimia kuin mies.

-Siinä saatte olla muistona molemmat, Erik katseli tauluja. Minun esikuvani ja viholliseni, josta pääsimme eroon oveluuteni ansiosta kansakunnan edun nimissä. Teitä en halua unohtaa, mutta ymmärtänette, etten halua muiden tietävän tästä asiasta, joten jääköön tämä meidän väliseksemme.

- Mutta onpas tämä ahertaminen rankkaa puuhaa! Erik huoahti ja istui tuolilleen.

Hän katseli ajatuksissaan uutta kattoon laittamaansa valaisinta...

- Harmi, ettei tätä huonetta tule kukaan näkemään, hän mutisi. Fia pitäisi tuollaisesta katosta kovasti, uskoisin. Mutta asiat vaativat huoneen salassa pysymisen... Erikin silmät lupsahtivat kiinni hänen istuessaan tuolillaan kasvot lamppuun päin kääntyneinä ja autuas hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän oli onnellinen mies. Ensimmäinen huone hänen talossaan oli täysin valmis... jollei lasketa sitä, että muutama lista puuttuu vielä huoneesta, mutta Erik ei ole niin pikku tarkka.

HoO oli toinen, jonka kanssa osallistuin joulukalenterivaihtoon. Sain siis häneltä ja Merjalta kummaltakin 2 pakettia, jotka aukaisen ihan omaan tahtiini. HoO avaa ensimmäisen minun tekemän pakettini huomenna(?) Niinhän?

Kiitos, HoO, hirmuisen paljon ihanista maalauksista. Kuten huomasit huone oli juuri niitä vailla :D Kiitos!

Osallistuin tänä vuonna joulukalenteriin tekemällä ainoastaan kahdelle nukkisystävälleni molemmille kaksi luukkua.

Nämä vaunut avasi Merja ensimmäisestä luukustaan. Ne menivät Vaahteravaaran pappilaan.

Itse sain Merjalta enkelin ja jouluisen kattoon ripustettavan kranssin, joista ei tällä hetkellä ole vielä kuvaa.

Eräänä joulukuisena iltana Erik päätti lähteä ahkeroimaan töihinsä SinisenHetken alakertaan ja hän kehoitti perhettään antamaan itselleen täydellisen työrauhan, koska hänellä oli sanojensa mukaan paljon mietittävää.

Aivan aluksi hän sytytti valon huoneen perällä olevalle tiiliseinälle kiinnitettyyn lamppuun. Valo oli himmeä, mutta antoi juuri parahiksi sen verran näkyvyyttä, minkä Erik tulisi tarvitsemaan työskennellessään huoneessaan.

Erik istahti portaille työnsä äärelle ja haisteli tuoksuja, joita kaikista hänen kovalla työllään hankkimistaan tavaroista lähti. Hän sulki silmänsä ja muisteli aiempia ryöstö... ei kun... kauppamatkojaan, joita oli tehnnyt maailman ääriin laivallaan. Tässä oli työn tulos! Siinä oli silmiä hivelevää kauneutta kaikessa muodossa.

Erik antoi katseensa vaeltaa aarteidensa ylitse. Hänen teki mieli hivellä arvokkaiden aarteidensa hienoja pintoja, mutta malttoi mielensä, jottei tavarat kuluisi. Hänen ikiomat aarteensa. Hän oli uskomattomien rikkauksien omistaja. Siinä oli suuressa aarrearkussa hienointa silkkiä ja samettia sekä kultalangoista kudottua kangasta.

Hän katseli uhreiltaan kahmimiaan vaakunamerkkejä, jotka paljastivat, kenet hän oli ryövännyt.

Suuri häpeä se oli jokaiselle arvonsa tuntevalle merikapteenille menettää vaakunansa ja siinä niitä koreili useista laivoista kaapattuja ihan Erikin silmien alla.

Mutta huoli aarteiden menettämisestä painoi Erikin mieltä,  joten aarteet oli saatava piilotettua. Ei ihan kokonaan, koska Erik halusi katsella niitä aika ajoin. Sopivasti vain, jotta ne olisivat hänen ulottuvillaan aina hänen niin halutessaan. Joten hän pystytti aukollisen seinän aarteidensa eteen.

- Tähän eteen tulee työhuoneeni, jotta voin vahtia asiattomien pääsyä aarteideni luokse, hän suunnitteli.

- Asiattomien katseilta voin piilottaa aarteeni verhokankaiden taakse, Erik oli huojentunut.

- Eikä kukaan huoneeseeni saapuva uskoisikaan, kuinka kallisarvoinen verho on estämässä näkyvyyttä huoneen perälle puhumattakaan siitä, että osaisivat kuvitellakaan, mitä rikkauksia verho kätkee taakseen, Erik hykerteli onnellisena.

- Oih, minun viimeisimmät saaliini, Erik katseli osmaanien valtakunnan ikivanhaa patsasta ja Egyptistä pyramidin sisältä ryövää... öh ...löytämiään saaliita, jotka nyt olivat hänen. Hänen omiaan!

Lattialla oli arkkuja toinen toistaan vanhempia ja arvokkaampia. - Minä olen Erik Punaparta, merten kauhu ja valtias ja saaliini on sen mukainen, Erik sanoi kuin nähden silmissään ne monet taistelut, joita oli kokenut.

- Voih, kuinka kaipaan seikkailuja! Hän voihkaisi tarttuen miekkaan ja painaen monia kauhistuttavan merirosvolakin päähänsä. Hän oli Suuri Erik Punaparta! Hän se oli, joka oli muita vahvempi ja ovelampi. Aarteet todistivat hänen suuruutensa. Maine todisti hänen kuuluisuutensa merillä.

Erik laittoi miekan kädestään ja lakin hän piilotti aarteidensa joukkoon, sillä paljon oli vielä tekemistä, jotta huone toimisi hänen työhuoneenaan.  - Tämä kaikki on minun eikä kukaan, ei kukaan, pääse milloinkaan tietämään mitään omaisuudestani..., Erik sanoi päättäväisesti. Mutta... onnellisena ja autuaasti arkielämän unohtaneena Erik taisi unohtaa myös erään asian...

Kuuralehdon keittiö on kokenut pieniä muutoksia.

Hellan tausta sai tiiliseinän ja lattiaan ilmestyi kipinäsuojus.

Huuvan sisällä on lamppu, jotta Amanda näkee keittiössä työskennellä.

Hellan paikoilleen palauttamisen jälkeen keittiö näyttää tältä. Hieman pölyistä..  Amanda ei ole oikein tainnut jaksaa keskittyä siivouspuuhiin.

Työtasot ja -pöydät siirtyivät ikkunaseinälle. Siitä on leipurin ja ruoanlaittajan mukava katsella ulos touhutessaan.

Varsinkin, kun näkymä on suoraan Kuuralehdon puutarhaan, missä kesäisin pulppuaa vesipuro ruukusta alas kiville..

Puro laajenee pieneksi kukkien ympäröimäksi lammeksi, jonka laajentuneessa osassa on suihkulähde.

Suihkulähteestä vesi solisee takaisin lampeen...

Uuden ilmeen saanut silta ylittää puron sen kapeimmalta kohdalta.

Sillan ylitettyään pääsee polulle, joka johtaa Kuuralehdon laakson salaiselle portille, jonne on kulku vain Kuuralehdon puutarhasta...

Aiemmista aikomuksistani huolimatta pysyä ainoastaan nukkekotiasioissa blogissani, en voi olla osoittamatta myötätuntoani edes tällä pienellä vaatimattomalla tavalla.  Tämä valkoinen kynttilä palaa ystäväni pienen viattoman ja suloisen lapsen muistoksi. Olkoon liekki yhtä eloisa ja valoa tuova kuin tämä lapsi oli. Voimia ja halaus hänen vanhemmilleen ja isosiskolleen sekä mummolle.                                                                

Se, joka on kerran koskettanut sieluamme, ei ole koskaan kuollut