anja
Tämä on nukkekodeistani sekä niissä olevien asukkaiden elämästä kertova tarina. Talot ja ihmisten elämä sijoittuu Pohjan perukoille johonkin ajankohtaan 1800-luvun lopulla. Tarinaan sekoittuu sopivassa määrin niin totta kuin taruakin.
Tämä on jatkoa Nukkekoti Kuuralehdon tarinalle.
Lilin makuuhuone on saanut uuden vaatekaapin, jonka Lili löysi raivatessaan vanhaa ritarisalia turhista tavaroista. Vaatekaappi oli oikeasti iso arkkumallinen laatikko, jonka hän nostatti pystyyn, laitatti siihen hyllyt ja sai tilaa vaatteilleen ja tavaroilleen.
Vaatekaappi mahtui juuri ja juuri huoneen kulmaukseen, sillä linna ei ollut nimestään huolimatta suuren suuri rakennus.
Kaapin päälle mahtui hienosti säilytyslaatikko, joka on saatu kauan sitten vuodekatosverhon kanssa joltain ystävältä. Lilin hattu sopi toisen arkunpuolikkaan päälle ja muut vaatteet Lili taitteli hyllyille. Hengariin hän laittoi aiemmin pitämänsä puvun, sillä hän oli hankkinut hoviompelijaltaan uuden asun.
Kaappiin Lili laittoi myös uuden päivävarjonsa ja ompelijaltaan asun mukana saadun lasten liivin.
Kengille oli tilaa kaapin alaosassa, tosin niitä Lilillä ei montaa paria ollut.
Lilin makuuhuone sijaitsee aivan lastenhuoneen vieressä, oikeammin isompi huone on jaettu helmiverholla Lilin ja lasten puoliin. Verhoissa on pahan päivän varalle laitettu Erikin Lilille lahjoittamia kultahippusia ja kultarahoja, jotka takaavat Lilin taloudellisen riippumattomuuden.
Toisella puolella vuodetta on iso peili, johon Lili on ripustanut kylpytakkinsa sekä helminauhansa. Viereisen lipaston päällä on pöytälamppu valoa tuomassa.
Lisäksi lipaston päältä löytyy muuta tarpeellista, kuten saippua, pesutarvikkeet ja peili (saatu Tiinalta aiemmin esiteltyjen tavaroiden kera. Peili on koristeltu punaisella kivellä sekä kiinnitetty peili)
Sängyn vieressä yöpöydän virkaa toimittaa vanha tarjoiluvaunu.
Tarjoiluvaunun päällä on pikarit ja Ranskan parhainta viiniä, omalta viinitilalta saatua. (Pikareihin osat saatu Eijalta)
Alunperin "pikarit" olivat tuollaiset Lilin ne saadessa.
Vuode ei houkuttele Liliä hänen tietäessään, että joutuu yksin nukkumaan Erikin lähdettyä taas omille teilleen ties kuinka pitkäksi aikaa. Eikä hänen saapumistaan koskaan voi etukäteen tietää. Niinpä Lili yksinäisinä iltoina istuskelee vuoteensa reunalla ja pohtii elämäänsä. Omaa ja poikiensa elämää. Viinin houkutuksille hän ei antaudu sen enempää, mitä nyt toisinaan ottaa pikkuruisen yömyssyn. Onhan hänellä sentää viinitilan tuotanto huolehdittavana. Ja poikien tulevaisuus mietityttää Liliä, ehkä myös omansa.
Kun hän tapaa ompelijan, jolta tilaa itselleen uudet vaatteet ja huomaa tämän tehneen samassa ajassa kaksi samanlaista asua, herää Lilin mielessä ajatus... Mitäs jos...
Lili sovittaa asua ja tuntee sen oikein hyväksi ja miellyttäväksi pitää. Hän jää pitkäksi aikaa juttelemaan ompelijan kanssa ja saa idean...
Nyt on Lilin koti, Leijonaritarien linna, valmistunut mutta kuten aina elämässä tavaroita hankitaan kotiin aina silloin tällöin uusia, entisiä uudistetaan ja vaihdetaan toisiin. Ehkä niin käy myös Lilin asuttamassa talossa.
Lili on kuitenkin erittäin kiitollinen saamastaan uudesta elämästä, jonka hän saavutti köyhän ja puutteellisen elämänsä jälkeen. Lili ei ole arveluista huolimatta paha ja itsekäs ihminen, vaan hän haluaa, että muillakin kylän ihmisillä olisi mahdollisuus saavuttaa parempi ja turvattu elämä. Mutta miten hän sen tekee, paljastuu hieman myöhemmin.
Jätämme siis hyvästit Lilille. Hän jää elämään Ranskan taloonsa poikiensa ja lastenhoitajansa, Korinan kanssa ja aloittaa kiireellisen elämän vaiheen, minkä vuoksi ei jouda meitä tervehtimään. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, jos joskus näemme häntä vilaukselta. Toivotetaan Lilille onnea ja menestystä. Vielä kerran hän piipahtaa ennen lopullisia hyvästejä kertomassa tulevaisuudestaan ja talonsa valmistumisen kunniaksi myös haluaa järjestää pienen kilpailun - tai oikeammin kaksi... Tervetuloa siis piipahtamaan katsomasssa mitä Lilillä on varattuna tarinan seuraajille!
Odotellessaan makuuhuoneensa valmistumista, Lili tilasi paikalliselta ompelijalta vaatekaappiinsa täytettä. Jostain kumman syystä ompelija oli tehnyt kaksi lähes täysin samanlaista asua: valkoisen puseron kanssa mustaa sileää samettia olevan hameen, jossa alaosassa sivusaumassa kävelyä helpottava laajennus ja kirjailua sekä asua täydentävä bolero.
Lisäksi Lili sai asuunsa hatun ja lapselleen samantyylisen liivin.
Eihän Lili tietenkään kahta niin samanlaista asua itse tarvinnut eikä puhettakaan, että hän antaisi toisen lastenhoitajalleen, vaikkakin tämä oli lähtöisin paremmista olosuhteista kuin Lili konsanaan, mmutta yhteisen kielen puuttumisen vuoksi Lilillä ei tästä ollut tietoa.
Joten siis. Kuka haluaa, tarvitsee tai tuntee asun omakseen? Lili lähettää sen, kunhan kerrot, miksi asu sopisi sinun talosi asukkaalle. Tämä on siis päälle puettava. Hameessa on kuminauhavyötärö ja puseron saa muutamalla pistolla kiinnitettyä pukemisen jälkeen. (Tällaisen monimuotoisen asun kuvaaminen ei ollut mitenkään helppoa, joten ehkä se on luonnossa hieman kauniimpi kuin kuvassa. Toivottavasti)
Asu on tuo oikean puoleinen, lilalla pohjalla oleva. Alempana asu on kuvattu Lilin yllä, jotta saisi paremmin selvää millainen se on. Ja sitten vain viestiä kommenttilootaan, kuka asun haluaa!
Lili seisoo lankarulla hameensa alla, siitä tuo muhkuraisuus.
Huom: vaatteet ovat löytäneet omistajansa! Ne lähtevät tänne Hurauskadulle
Aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi Lili käy lastenhuoneessa.
Aamuisin herättyään hän usein jo kuulee pienten poikiensa äänet, jotka kirkkaina kutsuvat äitiään. (Peräseinällä oleva enkelitaulu saatu Merjalta(ko?)Kiitos lahjasta!)
Vanhempi pojista, Enrique, nukkuu päästä vedettävässä sängyssään, jonka päädyssä on joutsenkohokuviot.
Nuoremmalla, vielä vauvalla, joka sai joulun aikaan pidetyissä ristiäisissä nimekseen Emeric, on katosverhoiltu kehto.(Kangas katosverhoon ja vuodevaatteisiin saatu Tiinalta. Kiitos, Tiina!)
Verho on ripustettu kruunukoristeiseen taustatelineeseen, joka Lilin mielestä sopii pienelle linnan perilliselle.
Peitteen päälle on unohtunut tuttipullo ja helistin.
Tutin Emeric on heittänyt lattialle, kuten niin usein ennenkin.
Lasten unia valvoo katossa olevat enkelifreskot.
Pimeinä talvikuukausina valoa lasten leikeille antaa katon kristallikruunu.
Lämmin matto takaa, etteivät lattialla leikkivät pikkuiset palellu.
Leikkikalut Lili kerää yöksi pois lattialta, jotta aukivedettävä sänky saa tilaa, mutta päivisin lattialla on yhtä sun toista lapsille tärkeää, vaikkei Emeric-vauva ymmärrä vielä lelujen päälle. Hänelle on kuitenkin varattu pirteän värinen helistin. Enrique tykkää puolestaan keppihevosestaan, linnastaan ja lehmästä, jota hän vetää perässään kävellessään vielä horjuvin askelin.
Ja vaikka Lili kuinka yrittää laittaa lelut Enriquen silmien korkeudelle, ne joutuvat joka kerta lattialle säilytysarkun päältä.
Sillä pojan mielestä on mukavin leikkiä lattialla ja pienet huiskivat kädet ikään kuin vahingossa pudottavat kaiken.
Usein nallekin joutuu lähtemään tuolistaan...
... sillä lapsi ilman muuta haluaa itse tuolille, jossa on niin mukavan pehmoiset tyynyt...
Isoa nallea on pienen Enriquen vaikea saada viereensä, vaikka kuinka yrittäisi vetää. Ja itkuhan siitä tietenkin tulee, jolloin Lili-äiti saapuu pian hyssyttelemään isompaa poikaansa, jottei tämä itkullaan herättäisi pikkuveljeään. Lili katsoo hymyillen nallea, josta hänellä onkin hieman kerrottavaa, mutta se jääköön tuonnemmaksi...
Samalla hän huomaa, että poika on jälleen käynyt aukaisemassa vaatekaapin oven. Onneksi tällä kertaa hän ei ole ottanut vaatteita kaapista lattialle. Lili huokaisee. Kaapin yläpuolella seinällä on taulu, jonka Lili löysi ihan vahingossa sen jäätyä pakkaukseensa. Kaikeksi onneksi paketti oli säilynyt ja hän jostain syystä siivotessaan kurkisti kääröihin sisälle ja löysi kuvan, jonka hän kehysti. (Kiitos MarEve! Tosi kauan kuva oli säilynyt, onneksi oli kuori tallella ja kuva löytyi!)
Lastenhuoneen erottaa helmiverho huoneen toisesta päästä...
... joka on Lilin omaa valtakuntaa ja siihen pääsemme kurkistamaan jonkun ajan kuluttua ennen kuin joudumme jättämään hyvästit Lilille ja hänen linnalleen ja sen asukkaille, mutta vielä on Lilillä pieni yllätys, jonka hän haluaa kertoa...
Kylläiseksi itsensä ravittuaan Korina päätti lähteä katselemaan talon ulkopuolelle, jos löytäisi talon emännän sieltä. Hän vaelsi aikansa viiniviljelyksillä, kunnes löysi portin ja astui siitä sisään.
Hän saapui linnan sisäpihalle.
Korina näki vanhan valkoiseksi rapatun seinän, jolle oli kiinnitetty tauluja. Arvatenkin, viinitilalla kun oltiin, taulun kuva esitti kypsiä viinirypäleitä.
Vieressä oli pienempiä lähes huomaamattomia simpukkatauluja.
Yhtäkkiä Korina kuuli jalkojensa juuresta ankanpoikasten vaakuntaa. Hän katsahti alas ja näki kaksi pientä ankkaa, kumpikin omassa kylpyaltaassaan. (Kiitos, Merja - ankat saivat puutarhassa vihdoin odottamansa elämän!)
- Oi, kuinka suloisia olettekaan, Korina hihkaisi iloisena.
Hän kuitenkin jätti ankat omiin oloihinsa, sillä hän oli etsimässä talon emäntää.
Edessään Korina näki puutarhakalusteet, mutta kukaan ei istunut pöydän ääressä. Korina huomasi, että joku - luultavimmin talon ranskalaisrouva - oli riisunut valkoiset saapikkaansa ja jättänyt ne tuolin viereen.
Pihalla kiemurteli polku, jota reunusti toiselta reunaltaan matala mosaiikkilaatoin koristeltu aita. Polun varrella Korina tunnisti kreikkalaisen viinin jumalan, Dionysoksen patsaan, mikä sopikin erinomaisesti viinitilalle takaamaan onnistuneen sadon ja makealta maistuvan viinin.
Vähän matkan päässä Korina näki toisen kaariaukon, josta myös pääsisi viinitiluksille.
Kaariaukon vieressä seinällä oli hylly, jossa oli monenmoista tavaraa. - Hmm, Korina hymähti. Talon rouva on ilmeisesti keräilijä! (Eiffel-torni ja keramiikkalautaset saatu Tiinalta. Kiitos paljon!
- Mitä tuhlausta! Korina puuskahti nähdessään palamaan jätetyn valon.
Lintuhäkistä kuului undulaattien viserrys. Tosin linnut eivät olleet häkissä, eikä se ollut tarkoituskaan, sillä häkki olisi ollut linnuille auttamattomasti liian pieni. Niinpä toinen lintu istui visertämässä häkin päällä ja toinen istui orrella joka sojotti ulos häkin luukusta.
Lintuhäkki oli ripustettu pergolan kattoon juuri pöydän yläpuolelle.
Korina näki, että aamiaistarjoilu oli katettu pöytään.
Samassa hän huomasi myös pienen perhosen maljakossa olevan ruusun terälehdellä.
Itseasiassa perhosia lenteli joka paikassa...
Silloin pihan perältä kuului outo rääkäisy.
- Hui! Korina säikähti. Mutta pelästys katosi tiehensä hänen nähdessään riikinkukon, joka tepasteli ylväänä pihakiveyksellä. (Riikinkukko saatu Hilleltä. Kuva lintutauluun kauan sitten Merjalta. Kiitokset molemmille!)
- Asutko sinäkin täällä? Kysyi Korina linnulta hyvin tietäen, ettei kuulisi vastausta.
Pihan perällä muurissa oli ikkuna, josta avautui avara näköala.
- Oih, meri! Korina sulki silmänsä ja nuuhki äkillisen tuulenpuuskan mukana tuomaa suolaista, raikasta meri-ilmaa, joka sai hänet tuntemaan koti-ikävää. Hän olisi kastellut kätensä ikkuna-aukon alapuolella olevassa vesialtaassa, mutta se näytti olevan talvella poissa käytöstä. - Kun kesä taas tulee, tuosta varmaan voi saada vettä, hän tuumi.
Korina jäi istuskelemaan pöydän ääreen kaikkia ääniä kuunnellen. Puutarhassa oli niin rauhallista ja kotoista, että Korina unohtui pitkäksi ajaksi paikoilleen haaveilemaan unohtaen täysin viimeisetkin painajaismaiset kokemukset, mitkä oli kohdannut linnan salissa. Oliko lie enää kaikki tottakaan!
Ilman täytti loputon viserrys ja sirinä ja monet muut äänet, jotka katkeamattomana nauhana säestivät toisiaan. Silloin Korina huomasi, että pihapuussa oli parvi sirkuttavia pieniä lintuja.
Niin outoja lintuja Korina ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Eivätkä linnut pelänneet häntä vaan katselivat paikoillaan laulaen häntä yhtä kummissaan kuin mitä hän itse katsoi lintuja. Välillä ne nappasivat suuhunsa puusta marjan ja kuorivat sen nokallaan marjaa suussa pyörittäen. Korina seurasi mielenkiinnolla lintujen touhuja.
Ehkä hän voisi jäädä tänne, hän mietti. Ehkä...
Leijonaritarien salista ulos päästyään Korina jatkoi juoksemistaan niin kauan, että saapui suoraan torille, minne sadonkorjaajat olivat tuoneet sen vuotisen satonsa.
Korina pysähtyi suu apposen auki katselemaan korjattua satoa.
Tarjolla oli mehukkaita vesimeloneita, omenia, tomaattia, kurkkua...
Oli avokadoja, viinirypäleterttuja ja niin suuria porkkanoita, ettei Korina milloinkaan ennen ollut nähnyt. Ne olikin sen vuoksi leikattu viipaleiksi, muuten eivät olisi menneet kaupaksi.
Korina päätti ostaa kaikkea makkarasta ja kananmunista alkaen.
Eikä hän unohtanut koristaan appelsiineja sen enempää kuin chiliäkään. Vieläpä raparperiä oli jokunen maanviljelijä kasvattanut.
Toriostoksineen Korina palasi takaisin Leijonaritarien linnaan hiipien hiljaa keittiöön. Korina oli luullut tulleensa töihin viinitilalle, mutta äskeinen tutkimusmatka yläkerran saliin paljastikin talon salaisuuden.
Korina silmäsi keittiössä ympärilleen kuin tutkien näyttikö siellä kaikki tavanomaiselta. Hellan ympäristö oli kuin minkä tahansa tavallisen talon keittiössä.
Likaiset astiat kertoivat siitä, että talossa oli ihmisiä, jotka tekivät normaaleja arkiaskareita.
Talossa oli asuttu pitkään, siitä kertoivat vanhat kupariastiat. Korina otti ison lasipurkin ja säilöi siihen torilta ostamansa omenat.
Hän täytti kerrostarjottimen hedelmillä ja maisteli itsekin hieman kaikkea, sillä hänelle oli tullut kova nälkä pelästymisensä jälkeen.
Korina otti vesimelonia ja laittoi sen tarjottimelle leikatakseen siitä itselleen palasen.
Mutta malttamattomana ja nälkäisenä hän ahmaisi suupalan suoraan lohkosta.
Hän paistoi myös itselleen muutaman kananmunan ja mietti pitäisikö hänen etsiä talon emäntäkin syömään. Etsintä jäi kuitenkin mietintäasteelle, sillä Korina ei halunnut mennä takaisin saliin, josta oli tullut, vaikka Lili olisi siellä ollutkin. Hän päätti luottaa siihen, että emäntä löytäisi keittiöön, sitten kun hänen tuli nälkä.
Etsimisen sijaan Korina päätti laittaa valmiiksi tarjottimille vähän jokaista lajia, koska ei tiennyt, mistä emäntä pitäisi.
Kiireessä hän unohti lähes kuoritun appelsiinin tarjottimelle.
Tyhjä tuoli houkutteli Korinaa istumaan...
... ja väsyneet jalat painoivat niin paljon, ettei Korina voinut estää itseään istuutumasta pöydän ääreen.
Hän päätti vain maistaa hiukkasen ennen kuin poistuisi pöydästä.
Salaatti maistui herkulliselta. Korina popsi mielin määrin, sillä syöminen sai hänet unohtamaan epämukavat aiemmin tapahtuneet asiat.
Isosta kannusta hän sai kaadettua vettä juomalasiinsa.
Ja niin vain kävi, ettei Korina muistanut ollenkaan talon rouvaa eikä mitään muutakaan hänen uppoutuessaan hukuttamaan huolensa ja täyttäessään kurnivaa vatsaansa.
Aiemmin oli Erikin palkkaamat miehet käyneet asentamassa viinitilan tiloihin sähköjohtoja, jotta huoneet saisivat valaistuksen. Miehet olivat paneutuneet urakkaan niin hyvin, että sattumoisin katkaisivat johtoja ihan vahingossa ja tekivät liitoksia miten kuten.
Valot he joka tapauksessa lopulta onnistuivat saamaan lamppuihin.
Kylmissä huoneissa oli onneksi tulisija lämpöä antamassa.
Korinan tultua taloon ja hänen lähdettyä tutustumaan taloon, hän näki takan edessä nahkaisen nojatuolin ja rahin. Vaikka Korina ei sitä tiennytkään, olivat kalusteet Lilin joululahja Erikille, jotta tällä olisi mukava ja rentouttava olo hänen vieraillessaan viinitilallaan. Korina silitti kädellään tuolin selkänojaa. Nahka oli oikein pehmeää. Tuolissa olisi varmasti nautittava istuskella. (Kiitos, Miniklubille materiaalista!)
Huoneen perällä Korina huomasi naisen pianon ääressä tapailemassa koskettimia hyräillen samalla sävelmää hennolla äänellä.
Korina antoi katseensa kiertää huoneessa ja katsahti takan päällä olevia esineitä. Siinä oli tykki, jonka Erik oli tullessaan Ranskaa kohti edellisenä kesänä ottanut Iisakki Mustaparran laivalta...
Oikeasti tykki on lahja Eliisalta. Kiitos!
Mustaparta oli miehistöineen vieraillut Pohjan perukoilla ja Erikin harmiksi yrittänyt tehdä kauppaa. Erikin apajilla!
Miehistö oli uhannut tuliaseilla Erikiä, mistä Erik ei ollut pitänyt ollenkaan!
Iisakki Mustaparta oli raivostuttanut Erikiä valkoisessa paidassaan ja punainen liina kaulassaan.
- Keikari! Erik oli puhissut mielessään.
Mustaparta oli ollut niin hyvää pataa Kruunun miesten ja papiston kanssa. He olivat suunnitelleet kauppareittiä Ruotsin valtion pääkaupungista Pohjan perukoille Mustaparran toimesta ja siitä Erik ei tykännyt alkuunkaan!
Herrasväelle se tosin olisi sopinut mainiosti ja Rouvat juoruilivat innoissaan ja tekivät suunnitelmia uusien hepenien hankinnasta.
Kun taas köyhälistön muorit joutuivat syrjään eikä paljoa parannusta heidän elämäänsä Herrat tarjonneet. Riistäminen jatkuisi!
Erikin ei auttanut muu kuin mennä tuvallisten puheille ja tehdä suunnitelma Mustaparran suunnitelmien estämiseksi. Erik palkkasi miehet laivalleen ja sai kuin saikin kapinan aikaan ylhäisöä vastaan. Sieltä reissulta oli peräisin viinitilan takan päällä tököttävä tykki ja Erikin laivan miehistö. Mutta tästähän ei Kolinalla ollut mitään tietoa.
Takan vieressä seinällä Korina havaitsi vaakunakilven, sen alla puolestaan oli eriskummallinen soitin.
Korina katsoi soitinta tarkkaan ja tajusi sen olevan sama, jonka Erik oli tuonut hänen kotimaastaan Kreikasta. Ilmeisesti talon rouva oli musikaalinen.
Lilin poistuttua huoneesta hänen huomaamatta ollenkaan Korinan läsnäoloa, tämä tutkaili seinällä olevaa maalausta.
Maalaus sai kummallisesti kylmät väreet kulkemaan pitkin Korinan selkää. Taulu hohkasi hopeanhohtoista valoa. Liikkuiko maalauksessa oleva nainen vai kuvitteliko Korina?
Katossa oleva valaisin loi varjoja huoneeseen. Lampussa oli ikivanhoja hämähäkin seittejä. Kynttilät oli kiinnitetty lamppuun rautalangoin, sillä aikoinaan palava kynttilä oli tipahtanut lampusta sytyttäen huoneeseen tulipalon. Huolimaton kynttilänsytyttäjä oli tuolloin menettänyt henkensä ja seuraava viranhaltija oli viisaampana sitonut kynttilät kiinni välttääkseen saman kohtalon. Onnettoman edeltäjän henkikö se liikkui huoneessa? Vaikka tästäkään ei Korinalla ollut mitään aavistusta. Hän ihmetteli vain, miksi lamppua ei ollut kukaan puhdistanut.
Lampun hämärässä valossa Korina näki, että myös seinällä oleva peili alapuolella olevine hyllyineen peittyi seittiin. (Pikku hylly saatu Merjalta, kiitos sinulle!)
Lähestyessään peiliä, Korina värisi kylmästä. Oli kuin aika olisi pysähtynyt osasta huonetta. Korina perääntyi nopeasti.
Hän melkein kompastui perääntyessään ja huomasi, että takan edusta oli muuta huoneen lattiaa korkeammalla.
Niinpä hän työnsi kalusteet syrjään tutkiakseen, mitä koroke piilotti alleen.
- Rex Carolus Magnum, luki Korina lasin läpi alla olevasta vaakunasta. Mutta sehän oli keskiaikainen roomalainen hallitsija! Korina huudahti. Leijonaritarit! Korina huomasi vaakunan sivuilla olevat leijonahahmot ja ymmärsi katsovansa keskiaikaisen ritarijärjestön tunnusta.
Vaakunan vieressä lasin alla oli miekkoja ja muita aseita. Korina kokeili kädellään korokkeen reunaa ja totesi, että sai kätensä työnnettyä korokkeen reunan alta ja hipaisi asetta uskaltamatta kuitenkaan ottaa sitä käteensä. Korina mietti mielessään, että järjestely oli asennettu turvaamaan ritareita yllätyshyökkäykseltä, jos vihollinen pääsisi kaatamaan kumoon huoneessa olevat henkilöt. Nämä kykenisivät sieppaamaan aseet korokkeen alta ja taltuttamaan hyökkääjät. Järjestely oli ollut mitä järkevin, Korina mietti.
Laitettuaan kalusteet paikoilleen, Korina jatkoi huoneen tutkimista. Takan toisella puolella oli pylvään päällä vanhalta näyttävä hopeinen malja, joka lampun tavoin oli hämähäkin seittien peitossa.
- Ihan kummallista, Korina puuskahti. Eikö täällä käy siivooja? Korina ei uskaltanut lähestyä pylvästä.
Hän käveli takaperin pylvään luota poistuakseen huoneesta, sillä siellä toden totta oli jotain erittäin outoa.
Mutta silloin hän huomasi maton alta pilkottavan jotain... Ja seinän vieressä oli myös iso arkku, jota Korina halusi katsella tarkemmin...
Ensiksi Korina kuitenkin tarttui maton kulmaan ja kohotti sitä katsoakseen, mitä sen alta paljastuisi.
Siellä oli kartta, jota Korina katsoi ihmeissään. - Eihän tuossa ole mitään järkeä!
Mutta kun hän laittoi kätensä kartan päälle tutkiessaan tuota outoa epäjärjestyksessä olevaa kuvaa, kartan keskiosa alkoi kääntyä kuin itsestään eikä Korina tiennyt käänsikö hän karttaa kädellään vai tekikö kartta sen omin päin.
Pysähdyttyään viimein kartta näytti kunkin maan sen hetkisen hallitsijan ja toistensa päälle hyökkäävien laivojen merireitit sekä sijainnin. Merirosvojen kartta! Kolina vapisi ja heitti maton takaisin kartan päälle.
Huohottaen pelosta hän konttasi seinän viereen lyöden päänsä arkkuun, jonka oli ehtinyt tällä välin jo unohtaa. (Kiitos Miniklubille ja Maaritille arkusta, josta tuli tärkeä osa huonetta ja tarinan juonta!)
Arkun päällä oli ikoni, jonka kehyksiin Korina kiinnitti tarkempaa huomiota. Usein keskiajalla oli pyhiin kuviin kirjoitettu salaisia viestejä, joita haluttiin välittää oman ritarikunnan jäsenille. Tämä ikoni kertoi olleensa huoneessa, jossa kokoontuivat Leijonaritarit. Tunnustautuessaan ritarikunnan jäseniksi, he tiesivät että muutkin paikalla olijat kuuluivat samaan järjestöön ja kokivat olonsa turvalliseksi. Joka ei tunnistanut kehysten salakirjoitusta, tiedettiin petturiksi ja vakoojaksi ja kohtalo oli karmea. Niiden poloisten henki vaelsi ikuisesti pääsemättä lepoon.
Korina otti ikonin kainaloonsa ja vei sen nopeasti omaan huoneeseensa. Hän uskoi, että pyhän kuva odotti pääsevänsä arvoisalleen paikalle eikä Kolina keksinyt parempaa paikkaa. Pöydälle hän saattaisi koota myöhemmin alttarin.
Ennen kuin palasi takaisin huoneeseen, josta oli tullut Korina otti lattialla olevat tavarat... (Kiitos, Eija- nämä olivat ihanat!)
Tyynyt Korina asetteli sänkynsä päälle ja ihaili kauniita perhosia. Muut esineet saisivat paikan myöhemmin. Korina kiiruhti takaisin.
Tällä välin oli huoneeseen tullut samainen naishenkilö, joka oli istunut pianon ääressä. Nainen oli selin Korinaan eikä huomannut, ettei ollut enää yksin huoneessa. Korina kurkisti naista sivulta ja pelästyi tämän kasvoja.
Nainen viuhtoi kädessään olevalla sauvalla pöydän päällä olevien kuvien yläpuolella ja mutisi itsekseen kummallisia sanoja, joita Korina ei ymmärtänyt, sillä nainen puhui ranskaa jota Korina ei osannut. Korina huomasi, että peräkkäin asetetut kirjaimet muodostivat nimen... E-R-I-K. Kirjaimet olivat kiinnitetty omituisenmuotoisiin esineisiin. K-kirjain oli häränpään muotoisessa alustassa. Häränpään Korina tiesi merkitsevän voimaa, mutta myös uhkaa. (Häränpää on kaupanpäällinen Doloreksesta) Pöydällä olivat kortit, joista Korina epäili naisen ennustavan jotain pahaa, sillä nainen voihki ja ulisi nähdessään korttirivistön. Ensimmäinen kortti muistutti selvästi Erikiä, seuraavassa oli pulloja ja pullokorttia seurasi kolmannessa kortissa oleva naishahmo.
Makaronikirjaimet ovat lahjaksi saatu Miniklubilaisilta, kiitos teille huoneen sisustuksen avustamisesta!
- Olisiko naishahmolla ollut jotain tekemistä pullojen kanssa? Korina mietti. Kenties taikajuomaa? Korinaa asia ei olisi ihmetyttänyt, niin oudolta kaikki vaikutti muutenkin. Seuraavassa kortissa oli Iisakki Mustaparran kuva, vaikka siitä Korinalla ei ollutkaan tietoa. Seuraavassa kuvassa oleva kalteri-ikkuna puolestaan ei jättänyt epäilykselle sijaa. Kuva sai naisen voihkimaan surkealla äänellä. Toiseksi viimeisessä kuvassa oleva viattoman näköinen neito- kortti sai puolestaan naisen sylkemään ja päästelemään äänekkäitä ja vihaisia sanoja ja viimeisen kortin valkopartainen hahmo puolestaan jätti naisen sanattomaksi. Korinalla ei ollut aavistustakaan, mitä moinen merkitsi.
Naisen sauvakäsi pysähtyi niille sijoilleen.
Korina huomasi hänen katsovan pöydällä olevaa rasiaa.
Joskus kauan sitten oli meriä seilannut pelätty merirosvo.
Samaisella merirosvolla oli ollut monen muun merirosvon himoama rasia. Rasia oli sisältänyt kompassin, joka ei ollut tavanomainen vaan se oli näyttänyt omistajansa sen hetkiset toiveet ja halujen kohteet. Suunnistamisella ei näin ollen ollut mitään merkitystä kompassin kanssa. Kompassin vuoksi käytiin monia verisiä taisteluja, sillä kenenpä merirosvon ainut toive ja suurin halu ei olisi ollut löytää mahtava aarre, jonka sijainnin kompassi olisi osoittanut.
Tarina kertoo, että lopulta kompassi särkyi ja joutui hukkaan.
Mutta kukaan ei tiennyt, että loppujen lopuksi kompassin särkyminen oli ollut liikkeelle pantu huhu, jonka tarkoitus oli saada muut unohtamaan kompassin olemassaolo. Miten kompassi oli lopulta joutunut Ranskaan ja Erikin hallitseman Leijonaritarikunnan linnaan, sitä ei kukaan tiennyt. Ja mitenpä olisivat tienneetkään, koska kukaan ei tiennyt että kompassi oli enää olemassakaan. Ja miten Lili oli oivaltanut kompassin käyttötarkoituksen, sitä saattoi vain arvailla. Joka tunsi tarinan ranskalaisessa kylässä sijaitsevasta kaupasta, jota vanha kurttuinen noita piti, ja jossa Lili oli usein asioinut, saattoi ymmärtää yhteyden.
Korina ei kuitenkaan näitä tarinoita tuntenut. Naisen uppoutuessa kompassinsa kimppuun, Korina avasi arkun kannen. Arkusta paljastui mitä moninaisempia pulloja. - Lemmenjuomaa? Korina ihmetteli nähtyään rakkauden symbolilla varustetun pullon.
Oli myös muita pulloja, joiden tarkoitusta Korina ei jäänyt miettimään. Ja ilmeisesti toinen taikasauva, joka oli koristeltu verenpunaisella nauhalla. Korina kosketti nauhaa. Aivan kuin veri olisi ollut edelleen märkää...
Korina työnsi päänsä syvälle arkkuun ja tyhjensi sitä ripeää tahtia. Hän halusi nähdä, mitä arkku piti sisällään. Hän katsoi löytämiään kirjoja, joiden tekstiä ei ymmärtänyt.
Vanha papyrus herätti Korinan kiinnostuksen. Papyrus oli kuitenkin niin haurasta, että Korina katsoi parhaimmaksi olla koskematta siihen, jottei rikkoisi vanhaa arkkia.
Korina selaili kirjojen sivuja, mutta teksti oli kummallista kieltä, eikä hän ei osannut lukea sitä.
Mustakantisen kirjan sisältämä teksti oli yhtä outoa.
- Barbaarikieltä! Korina puuskahti. Sivistymättömien alkuasukkaiden riimukirjoitusta, joita ei kukaan järkevä opettelisikaan! Korina paukautti kirjan kiinni turhaantuneena.
Hän jatkoi arkun tutkimista ja näki sielllä lisää outoja esineitä. Arkun pohjalla loisti hopeaperhonen siivissään punaiset rubiinit ja vieressä laivan ruorin muotoinen esine. Nämä olivat peräisin Wainioiden Welholta, ja olivat tulleet muinaisena aikana Leijonaritareille Welhon lahjottua Leijonaritarit kaupankäynnin yhteydessä.
Korina nosteli pikaisesti tavarat takaisin arkkuun, sillä hän kuuli naisen liikkuvan takanaan.
Vielä tämä ei ollut huomannut Korinaa eikä Kolinalla ollut mitään halua joutua yllätetyksi kaivellessaan toisten tavaroita.
Suoristettuaan itsensä ja arkun suljettuaan Korina huomasi lasisen taikasauvan ilmestyneen naisen kädestä arkun päälle.
Luullen naisen seisovan takanaan Korina pyörähti ympäri. Mutta naista ei näkynyt.
Tuoli, jossa nainen oli istunut, oli tyhjä.
Eikä nainen ollut pöydän äärellä eikä pöydän edessä lattialla pyörtyneenäkään, mikä ei olisi Korinaa ihmetyttänyt, niin hirveää valitusta nainen oli korttiensa kanssa pitänyt.
Sen sijaan Korina näki, että pöydälle oli ilmestynyt yhtäkkiä kristallipallo, jota ei siinä aiemmin ollut nähnyt.
Korina ei voinut olla miettimättä oliko nainen piiloutunut sisälle pöytäarkkuun ja hänen oli pakko kurkistaa varmistaakseen asia, sillä sieltä nainen ei elävänä selviäisi hapenpuutteen vuoksi eikä Korina halunnut naisen tukehtuvan. Silloin häntä syytettäisiin emäntänsä kuolemasta. Mutta arkussa ei ollut ketään eläväistä. Korina tunnisti vain vanhoja riimukirjoituskiviä, näki vanhan kartan ja lisää aseita sekä jonkun muinoin vallassa olleen hallitsijan kruunun. Se tosin oli vain puolikas, joten ilmeisesti hallitsija oli kokenut kohtalonsa saatuaan kirveestä päähänsä ja isku oli halkaissut myös päässä olleen kruunun.
Korina katsoi ympärilleen. Vieläkään ei näkynyt huoneessa aiemmin ollutta naista. Lattialla ollut Leijonaritarien sotakuvin varustettu matto ei saanut Korinan huomiota. Sen sijaan hän ihmetteli esinettä, jonka tarkoitusta hän ei käsittänyt. Se saattoi olla esine, jota oli käytetty Leijonaritarien juhlamenoissa, mutta niitä ei ollut kukaan ulkopuolinen ollut todistamassa ja ritarit itse eivät hiiskuneet salaisista menoistaan kenellekään, joten kukaan ei tiennyt, mikä merkitys esineellä oli. Esinettä ei kukaan uskaltanut huoneesta hävittääkään, joten siinä se sai olla, kuten oli ollut jo monta vuosisataa. Korina ihmetteli hämähäkkiseitin puuttumista esineestä. Ilmeisesti esine oli niin arvokas, että sitä katsottiin tarpeelliseksi puhdistaa.
Korina haki katseellaan naista löytämättä tätä.
Sillä Korina ei tiennyt, että huoneeseen viimeiseksi tullut henkilö näki sinne aiemmin tai yhtäaikaa tulleet henkilöt. Eri aikaan huoneeseen saapuneet ainoastaan kuulivat toisensa näkemättä muita huoneessa olevia.
Yhtäkkiä kirkas valo rävähti Korinan silmiin ja sai hänet parkaisemaan kauhusta. Hän nosti hameensa helmat ja syöksyi kohti ovea sydän lähes pysähtyneenä. Taakseen hän ei vilkaissutkaan.
Onnistuttuaan vihdoin joten kuten pakenemaan Kreikan maaperältä saaliineen ja seuranaan maasta pakeneva nainen, Erik suuntaa laivansa kohti länttä. Aikojen päästä hän saapuu Ranskaan, jonne hän on päättänyt naisen kuljettaa, sillä tämän tuomisessa Kuuralehtoon nimismiehen - hänen oman isänsä - silmien eteen ei olisi mitään järkeä.
Lili saisi siis oivan kotiapulaisen naisesta helpottamaan lastenhoitoa, mitä työtä Erik oli järjestänyt Lilille yltä kyllin lähes tietämättään. Erik voihkaisi kun muisteli asiaa, joka yhtäkkiä saavutti hänen tietoisuutensa. - Miten olen voinut sotkea näin elämäni? Hän vaikersi.
Erik saattoi naisen viinitilansa tyhjillään olevaan huoneeseen ja riensi kertomaan Lilille tämän saaneen apulaisen itselleen, mistä Lili oli oikein hyvillään. Olihan Lili ollut aikoinaan itsekin lastenhoitaja Erikin perheessä, ja nyt hän oli Linnanemäntä, jolla oli oma lastenhoitaja. Se oli sentään jotain se.
Korina, sillä se oli Kreikasta Erikin mukana paenneen naisen nimi, katseli itseään peilistä ja hymyili salaperäistä hymyä tyytyväisenä asioiden saamaan käänteeseen elämässään.
- Tämä on siis minun huoneeni, Korina myhäili ja alkoi sijata vuodetta itselleen.
Huoneessa saattaisi olla viileä huolimatta nurkassa olevasta kamiinasta, joten Korina oli hyvillään villapeitosta, jonka alla pysyisi lämpimänä joulukuun ja talven tulevina kylminä öinä.
Hän laittoi ylimääräisen huoneessa olleen tilkkupeiton sänkynsä päälle ihaillen taidokasta työtä. Myös lämmin keltainen sävy miellytti Korinan silmää (kiitos, Eliisa!- koko huone sai inspiraation tästä peitosta, samoin kuin tarina!!)
Korina katsahti tulisijaa ja siihen kiinnittämäänsä pyhää kuvaa, jonka Erik oli Kreikasta salakuljettanut. Erikin tietämättä oli Korina takavarikoinut veistostaulun itselleen, sillä hän uskoi teoksella olevan itselleen enemmän merkitystä kuin Erikille, jolle kuva olisi ollut vain sotasaalis. Kuvan edessä Korina saattaisi pyytää suojelusta jumalattarelta ja hyvittää pahoja tekojaan tai ajatuksiaan. Tosin pahoja ajatuksia hän oli havainnut itsellään tosi harvoin.
Samassa Korina huomasi huoneessa olevan keinutuolin.
Oitis hän istahti lepuuttamaan jalkojaan ja tajusi huoneessa olevan myös lastenvaunut. - Hmm, Korina ymmärsi, taidan olla siis palkattu lastenhoitajaksi. Mielenkiintoista...
- No ei paha juttu ollenkaan, hän tuumi ja katsahti vanhaa risaista mekkoaan, joka lojui sängyn päällä. Tuo kapistus saa jäädä muistuttamaan minua siitä, mistä olen tänne tullut.
Korina laittoi vanhan pukunsa seinälle naulakkoon ja silmäsi kiitollisena Madonnan kuvaa.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi peilipöydällä olevat pienet ikonit.
Saman tien hän laittoi ne sänkynsä päätyyn ihmetellen niissä olevia kuvia. Ne eivät tainneet olla kovin uskonnollisia vaan muistuttivat lähinnä hallitsijoiden muotokuvilta. Korina kohautti harteitaan. Miksi Erik oli tuollaiset kuvat ottanut Kreikasta, hän mietti. Pyhien kuvat olisivat olleet paljon arvokkaammat.
Pöydällä olevan hopeisen kannun viereen Korina asetti entiseltä isännältään ottamansa hopeiset kupit. Palvelijana ollessaan hän oli silloin tällöin vaivihkaa pistänyt omaan matkalukkuunsa yhtä sun toista. Eräältä perheeltä hän oli ottanut kullatun hiusharjan, jonka hän niin ikään jätti peilipöydälle. Täällä ei ollut merkitystä, vaikka talonväki näkisi hänellä olevat tavarat, sillä niiden alkuperää ei tietäisi Erik eikä talon emäntäkään. Lipaston laatikkoon Korina pudotti laukusta kultadrakmat, joita oli kertynyt iso pino pahan päivän varalle yhdestä jos toisestakin paikasta. Peilipöydälle Korina jätti myös arvokkaan pylväspatsaan, jonka oli monen muun esineen tavoin ottanut haltuunsa Erikin saaliista. Erikillä ei olisi mitään sanomista esineen omistajuudesta, koska kummallakaan heistä ei ollut toista suuremmat oikeudet esineeseen. Erik oli tällä kertaa kohdannut vertaisensa!
Kurjaan kuntoon vuosien varrella päässyt talo oli ollut pitkään pelkkien kynttilöiden suoman valon varassa. Nyt kun taloon tuli uusi palvelija ja perheeseen kuului kaksi pientä jälkeläistä - Erikin omia! - päätti Erik asennuttaa viinitilalleen sähkövalot. Saisivathan hänen ranskalaisjuurensa omaavat poikansa joskus tilan itselleen, joten rakennuksen kunnostaminen ajanmukaiseksi sai Erikin mielessä aivan uuden merkityksen.
Sähköjohtojen asentaminen piiloon katseilta ei tosin ollut helppoa, siksipä kaikki kalusteet oli tyhjennettävä huoneesta kunnostamisen ajaksi.
Lopulta valot saatiin huoneeseen ja peilin vieressä olleet kynttilälampetit saivat jäädä toimittamaan lähinnä koristeen virkaa huoneen uusien lamppujen tuoman valon myötä.
Korina alkoi olla melkoisen tyytyväinen huoneensa kodikkaaseen ilmeeseen.
Nopeasti hän meni kaapilleen tarkistamaan, ettei sieltä ollut kadonnut remontin aikana mitään tärkeää sähkömiesten mukaan, sillä hän ei voinut luottaa kehenkään.
Tarkempi tutkiskelu ei osoittanut minkään puuttuvan. Siellä oli tallessa niin arvokas kultainen jalokivin koristeltu kruunu kuin kultavitjoin varustettu laukkukin. Eivätkä hänen vähäiset vaatteensakaan olleet kelvanneet kenellekään.
Korina otti painavan kruunun ja asetti sen päähänsä miettien, miltä tuntuisi olla hallitsija, joka joutui moista kapinetta päässään pitämään. Hän tunsi olevansa vihdoinkin oman elämänsä herra ja kiitos siitä lankesi Erikille, merirosvolle, jonka kulkema tie oli leikannut hänen polkunsa kanssa. Siitä Korina ei ollut ollenkaan pahoillaan.
Hän nosti hellin käsin kruunun päästään ja laittoi sen takaisin kaappiin sulkien oven, jotta kaappi säilyttäisi salaisuudet sisällään.
Kaapin päällä oli Korinan arvokkain esine, aarrearkku!
Korina hiveli herkin sormin hienoja koruja, joita otti arkusta sängylleen. Siinä oli hänen turvansa, jos hän milloinkaan joutuisi tästä talosta lähtemään. Eikä hänen omaisuutensa siinä tapuksessa olisi yhtään nykyistä vähäisempi. Korina silmäsi vuoteen päällä lojuvia nukkeja, jotka muistuttivat häntä hänen omasta lapsuudestaan.
Niillä hän oli muinoin leikkinyt omassa pienessä hienossa huoneessaan lastenhoitajan istuessa divaanilla kumartuneena kirjailutyön pariin. Muisto syöksyi Korinan mieleen ja sen täytti yhtäkkinen ääni jostain päin taloa, naisen hillitön kirkaisu ja hysteerinen itku ja vaikerrus. Äänet täyttivät Korinan lapsuudentalon moniksi kuukausiksi eivätkä joululahjaksi saamansa nuket voineet helpottaa pienen Korinan rinnassa tuntuvaa tuskaa, sillä isää ei Korina tämän jälkeen enää nähnyt ja äidin silmissä asui pelkkä tyhjyys. Valo oli sammunut ja pieni Korina jäi yksin. Lopulta lastenhoitaja vei tytön tämän vanhalle sukulaisnaiselle, joka otti tytön nyrpeänä vastaan unohtaen lapsen läsnäolon lähes saman tien.
Korina nyyhkäisi muistolleen ja tyhjensi mielensä.
Hän osasi olla kiitollinen saamastaan uudesta elämästä uudessa maassa, missä voisi unohtaa kaiken menneen. Hän antaisi näille lapsille, joita hänet oli palkattu hoitamaan, kaiken sen turvan ja lämmön, mitä ilman hän itse oli jäänyt. Häntä parempaa hoitajaa ei kukaan koskaan saisi omille lapsilleen, siitä hän antoi sanansa itselleen Madonnalle ja ikonikuville.
Korina nosti raskaan aarrearkkunsa kaapin päälle takaisin...
... ja työnsi kolhiintuneen matkalaukkunsa sänkynsä alle.
Riemullisena hän katsahti lattialla oleviin tossuihin. Ne olivat pehmeät ja lämpimät, ja niissä oli nahkapohja. Ne hän oli saanut Erikiltä joululahjaksi hienoon paperiin käärittynä tultuaan taloon. Ne olivat hänen ainoa saamansa joululahja nukkien jälkeen. Korina painoi kätensä vasten rintaansa. Hän kääntyi kohti huoneensa ovea ja päätti lähteä tutustumaan taloon ja sen asukkaisiin.
Herättyään aikanaan oltuaan tovin pyörtyneenä, Erik lähti vähin äänin Ranskassa olevalta viinitilaltaan. Hän ei tiennyt, mitä ajatella: oliko hän uneksinut vai oliko kaikki sittenkin totta! Erik ei aikonut jäädä ottamaan selvää asiasta, kaikki selviäisi aikanaan. Joskus...
Niinpä hän oli hypännyt laivaansa, joka kuljetti häntä miehistön luotsaamaan päämärään. Sillä minne laiva oli joutunut, ei ollut Erikille mitään väliä. Niinpä yön pimeydessä laiva soljui satamaan joka oli Erikille aivan outo.
Aamulla Erik päätti lähteä tutkimaan, mihin hän oli joutunut ja mitä... khöm... kauppatavaraa hän saisi matkaansa. Pian Erik huomasi olevansa Kreikassa ja riemastui ymmärtäessään, mitä aarteita hän saattaisi hyvällä onnella löytää. Ei ollut hetkenkään epäilystä siitä, mitkä ajatukset Erikin mielestä häipyivät kuin tuhka tuuleen.
Korkealla kaupungin Akropolilla Erik erotti temppelin rauniot. Hän päätti hetimmiten lähteä tutkimaan paikkaa tarkemmin.
Käveltyään aikansa hän löysi kuin löysikin käytävän aarrekammioon, mutta Erikin pettymys oli sanoinkuvaamattoman suuri hänen tajuttuaan että haudanryöstäjät olivat tyhjentäneet koko paikan. - Ei voi olla totta! Erik karjui. Kuka ryökäle on tyhjentänyt paikan viimeistä rippeintä myöten! Ja minä joka tulen niin kaukaa! Eikö olisi voinut säästää edes jotain kaukomatkalaislle!
Erik heristi nyrkkiään miettiessään, minkä aarteen hän oli mahdollisesti menettänyt. Mitä jos hän joutuisi palaamaan tyhjin käsin kotiin? Tyhjin käsin!
Kaikessa surkeudessaan Erik tallusti vanhan kaupungin porteista sisälle ja hänen uskonsa aarteen etsintään oli kadonnut taivaan tuuliin, sillä paikka näytti hyvin hiljaiselta ja ... köyhältä.
Missään ei näkynyt ketään. Oliko täällä riehunut ruttotauti, joka oli hävittänyt tyystin asukkaat? Erik ihmetteli.
Erik kurkisti sisälle avoimesta ovesta, joka paljastui kirkon sisäänkäynniksi. - Nyt taitaa onnistaa, Erik hymisi tietäessään että kirkot sisälsivät monenmoista arvokasta tavaraa.
Eikä aikaakaan, kun hän oli löytänyt hämärän kätköpaikan, josta riuhtaisi nopeasti mukaansa jotain pientä helposti kuljetettavaa ja hieman isompaakin kannettavaa...
... sillä Erik ei voinut irrottaa katsettaan vanhasta harpusta. Hänen oli saatava se mukaansa, maksoi mitä maksoi. Tai siis, eihän Erik niistä mitään maksanut... Pienoinen ajatuksenhäivänen kulki johonkin lähimenneisyyteen, jossa hän näki Lilin sylissään kaksi poikaansa ja muisteli kuinka Lili oli aikoinaan soittanut pianoa ja kitaraa. Varmaan Lili osaisi soittaa myös harppua ja leppyisi hänen sillä tavoin karattuaan, jos hän veisi tälle tuomisina harpun.
Pikaisesti tavarat kainaloonsa työntäen Erik lähti kiiruhtamaan kujaa pitkin suuntaan, jossa hän arveli laivansa olevan, mutta kuinka ollakaan...
... kuja johti aukiolle eikä satamaan ja mikä pahinta ensimmäinen ihminen jonka Erik näki oli vartiossa oleva ritari muurin päällä.
Erik pysähtyi katselemaan ympärilleen ja huomasi vaatekaupan, jonka ikkunassa oli esillä muutamia asuja. Ennen kuin Erik ehti ottaa askeltakaan vartija muurin päällä oli huomannut hänet ja huusi jotain.
- Haloo, Erik vastasi. Ole ihan rauhassa! Olen merikapteeni Pohjan perukoilta ja olen kauppa-asiolla!
Vartija vastasi taas jotain ja kohotti aseitaan ikään kuin kehottaen Erikiä jatkamaan matkaansa. Erikiä ei toista kertaa tarvinnut osoitella vaan hän lähti juoksujalkaa etenemään muurin varjossa peläten vartijan havaitsevan hänen kantamuksensa.
Muurin harjalla kulkiessaan Erik ei voinut olla silittämättä mahtavaa tykkiä jonka suu osoitti ampuma-aukosta. Häntä harmitti, ettei hänen miehistönsä ollut voinut tulla mukaan jotta he olisivat voineet varustaa laivansa uudella tykillä.
Matkaa jatkaessaan Erik pysähtyi erään kaupan eteen, jonka sisäpuolella hän huomasi ulos katsovan miehen. - Haluaisikohan tuo mies tulla töihin laivalleni? Erik mietti. Jospa vaikka hänestä olisi viinitilalleni isännäksi, Erik mutisi itsekseen, kreikkalaiset ovat kuulemma hyviä viljelijöitä, mutta toisaalta miehestä voisi olla harmiakin. Saattaisipa se haluta ottaa tiluksensa kokonaan itselleen. Mitenkäs minun sitten käy?
Erik asteli eteen päin mietteissään ja katsoi ohimennen kujalle, joka sekin oli ihmeen hiljainen yhtä kujalla seisovaa miestä lukuunottamatta.
Mutta yhtäkkiä koko kylä heräsi kamalaan huutoon: OTTAKAA VARAS KIINNI!
Erik näki naisen juoksevan kangaskäärö kainalossaan ja äskeisen ikkunassa seisoneen miehen juoksevan kadulle kaupastaan.
- Rosvo! kauppias huusi. Ottakaa hänet kiinni! Hei, sinä siellä! Ota hänet kiinni!
Erik äkkäsi miehen tarkoittavan häntä itseään ja tajusi ettei hänellä itselläänkään olleet ihan turvalliset oltavat. Oli siis paettava. Hän nappasi kiinni naisen ranteesta ja lähti juoksemaan pois päin kaupasta ja heidän peräänsä huutavasta miehestä. Nainen pysytteli hänen rinnallaan, sillä Erikillä itsellään oli hankalasti kuljetettavat kantamukset, jotka tahtoivat hidastaa hänen pakenemistaan.
Lopulta he löysivät paikan, jossa saattoivat hengähtää hetken aikaa. Erik katsoi patsasta himoiten, mutta huomasi sen nopeasti liian isoksi ja painavaksi.
Lähettyvillä oli kuitenkin jotain, mikä kiinnitti Erikin huomion... Pikaisesti hän täydensi laukkunsa sisältöä muutamalla esineellä.
- Mitä sinä varastit kaupasta? Erik kysyi naiselta luullen, ettei nainen kuitenkaan ymmärtäisi hänen kysymystään, mutta Erikin hämmästykseksi nainen vastasi hänelle mongertamatta kreikkaa, jota Erik ei ollut vielä koskaan oppinut.
- Sovitin tätä pukua, nainen selitti. Tajusin kuitenkin sen olevan minulle aivan liian kallis, sillä olen pelkkä keittiöpiika.
Erik katsoi naista ja näki tämän yllä saman puvun, mitä oli kaupan ikkunassa aiemmin katsellut .
- Joten nyt en voi palata takaisin palkolliseksi samaan paikkaa, sillä sieltä minut saataisiin kiinni heti, nainen nyyhkytti.
- Lähtisitkö minun kanssani Ranskaan? Erik kysyi nopeasti.
- Sinun kanssasi? Nainen mietti. En oikein tiedä... Emme edes tunne toisiamme!
- Onko sinulla muuta vaihtoehtoa? Erik tiedusteli. Ja sitä paitsi taidamme olla samassa veneessä...
- Niin, nainen muisteli. Sinä todella taisit varastaa itsekin kansallisaarteita juuri äsken. Nainen nyökkäsi päätään Erikin laukkua kohti, josta pullisteli jo jos minkä näköistä tavaraa.
Harmitellen että oli joutunut jättämään ison patsaan puistoon seisomaan Erik osoitti naiselle rantaa ja viittasi naista tulemaan mukaansa.
- On parempi lähteä liikkeelle ja piilottaa saalis, Erik hymähti. Jos nimittäin aikoo sen pitää itsellään samoin kuin vapautensa. Enempää ei Erikin tarvinnut naista taivutella.
Naisen tietojen myötä he jopa lähtivät purjehtimaan naapurikaupunkia kohti, missä naisen mukaan saattoi olla lisää rikkauksia kahmittavana.
Auringon porottaessa täydeltä terältä niin että hiki heti iholta erittyessään haihtui ilmaan, Erik kapusi naisen perässä korkeammalle ja yhä korkeammalle. Tuntui, ettei matka loppuisi milloinkaan. Kiviset portaat olivat liukkaat ja kapeat ja niillä sai asetella huolella jalkansa ettei lipsauttaisi vahingossakaan itseään putoamaan alapuolella häämöttävään mereen.
- Toivottavasti reissu on tämän vaivan arvoinen, Erik jupisi. Yhtäkkiä he olivat perillä ja nainen viittoili Erikiä astumaan kalliossa olevaan holviin.
Holvin perältä Erik löysi vanhan kypärän jonka hän nopeasti puhdisti kädellään kuin ihmetellen, miten joku ritari oli sellaisen voinut päästään tänne unohtaa.
- Sotilaat kuolivat janoon, nainen selitti Erikille kuin olisi tiennyt toisen ajatukset. Nyt nopeasti. Jatketaan matkaa! Nainen hoputti Erikiä, joten Erik kahmaisi kypärän ja sen alla olevan maton sen kummempia miettimättä ja riensi naisen perään.
- Tuon kirjan minä haluaisin, Erik viittoili naiselle, mutta tämä pudisti päätään.
- Ei sitä, nainen kielsi. Sen ottaminen tuo huonoa onnea. Ja nainen astui kirjan eteen, teki ristinmerkin ja kumarsi päätään Erikin ihmetellessä naista, jonka oli nähnyt varastavan kaupasta itselleen vaatteita ja nyt pyytävän anteeksi syntejään. Kummallista, Erik puisteli päätään.
- Voi ei, nainen kiljaisi heidän päästyään alempana olevalle paikalle, joka ilmiselvästi oli tyhjennetty kaikesta, mitä sen sisällä oli sitten ollutkaan.
- Voi ei! Erik huusi lyöden nyrkillä päätään. Tällainen matka ihan turhaan! Eikö täällä todellakaan ole mitään!
Erik lähti laskeutumaan satamassa olevaa laivaansa kohti sumein silmin. Aarre oli mennyttä! Aarteeni! Kuka sen oli kehdannut viedä! Erik käveli pää painuksissa puhumatta naiselle sanaakaan.
Päästyään satamaan, jonne he olivat piilottaneet Erikin tähän asti kynsiinsä saamat tavarat, nainen osoitti niitä ja sanoi: - Eikös siinä ole yllin kyllin jo?
Erik katseli mietteissään tavaroitaan. - Riittävästi? Riittääkö mikään koskaan?
- Katso nyt tuota tavarapaljoutta, nainen näytti. Kukaan ei ole viime vuosina onnistunut löytämään juuri mitään, saati että olisi saanut niitä vähäisiäkään kuljetettua ulos maasta. Joten jos sinä onnistut, olet onnenpoika! Sinullahan on mielettömän arvokkaat ikonit ja kullasta kudottu matto, sekä kypärä kilpineen ja entäs tuo sanomattoman arvokas norsupatsas ja tuo hopeinen jumalapatsas! Milloin oikein sen sait käsiisi? Et sinä ole tyhjin käsin maasta lähdössä, nainen tuumasi lopuksi.
- Katso minä sain vaihtokaupassa vain päälläni olevan puvun jonka vaihdoin tuohon, nainen näytti vanhaa rikkinäistä mekkoaan. Sinä saat olla tyytyväinen osuuteesi.
- Ja mitäpäs jos suuntaisimme tuonne kohti Turkin rannikkoa laivallasi ennen kuin lähdemme Ranskaan? Nainen esitti. Luulen, että niin olisi turvallisempaa. Eksyttäisimme mahdolliset peräämme tulevat takaa-ajajat. Ja viisainta olisi lähteä niin nopeasti kuin suinkin.
Erik katsahti naista ja mietti mielessään, oliko tehnyt tälle selväksi haluavansa tämän Lilin luokse Ranskaan viinitilalleen asumaan ja auttamaan Liliä lapsen- ja kodinhoidossa. Ettei vain nainen kuvitellut mitään muuta!
Jossain vaiheessa Erik avasi silmänsä. Hänen päässään jyskytti ja maailma oli samea...
Vatsassa kiersi ja hän oli yltä päältä hikinen.
Ylös päin katsottuaan hän näki kirkkaan taivaan sinen ja enkeleitä. Oliko hän kuollut? Mutta voisiko kuolleella olla niin heikko olo? Oliko hän matkalla taivaaseen?
Hän siirsi vaivalloisesti katsettaan toiseen suuntaan ja näki lisää enkeleitä, jotka olivat aiempia isompia. Heillä oli käsissään soittimet, mutta Erik ei kuullut soittoa. Kaikkialla oli hiiren hiljaista. Mitä kummaa oli tapahtumassa? Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli?
Samassa Erikin mieleen hiipi hämärä ajatus lamppukaupassa olleesta vanhasta ja harmaasta noita-akasta, joka oli saanut hänet juomaan... jotain kummaa lientä... Tosin akka oli kaupassa ollut naamaltaan paljon kurttuisempi kuin Erikin muistiin palautuva kuva akasta oli. Miten noita saikin oman kuvansa muuttumaan Erikin mielessä omaksi nuoruuden kuvakseen? Ja mitä oli ollut se juoma, jota hän oli siemaillut noidan luona? Oliko hän kuollut juotuaan noidan juomaa?
Erik yritti muistaa kaupassa käynnin jälkeisiä hetkiä, mutta ei saanut juuri mitään mieleen. Hän oli ollut matkalla...Aivan niin, Ranskan linnaansa, jossa asusti... Lili! Ja katsottuaan uudelleen ylös päin, Erik tajusi, etteivät hänen näkemänsä enkelit olleet oikeita vaan kattoon maalattuja freskoja joiden keskellä roikkui kattovalaisin. Hän oli elossa!Erik huokasi helpottuneena...
Mutta helpotus oli vaihtuva uudelleen hämmennykseen Erikin noustua vuoteesta. Löydettyään...köhöm... vaatteensa ja pukeuduttuaan Erik näki kuvajaisensa pukeutumispeilistä. - Onpa kummallista! Hän murahti. Kuinka kauan minä olen oikein nukkunut? Aivan kuin en olisi ikinä nähnyt partasutia ja höylää! Olenkohan ollut sairaana?
Erik alkoi katsella varovasti ympärilleen huoneessa. Niin... Tämä oli selvästikin naisen huone! Lattialla lojuivat hienossa epäjärjestyksessä kengät, jotka hän oli ostanut aikeena viedä ne Fialle koti palattuaan. Fia! Voi, mitä tämä merkitsee? Onko Fia tullut tänne luokseni?
Erik nousi katselemaan huonetta ja näki pitsisen höyhenenkevyen yöpaidan toisella puolella vuodetta kuin se olisi siihen kiireessä heitetty.
Fialla ei ollut moista yöpaitaa, mietti Erik. Kuka tässä siis on nukkunut?
Erik löysi lattialle pudonneen pöytälampun ja nosti sen lipaston päälle.
- Mitähän kummaa täällä on mekastettu, kun lamppukin on pudonnut lattialle? Erik mietiskeli ja uppoutui katselemaan lipaston päällä olevaa taulua. - Paljon enkeleitä, hän tuumi. Ei ihan Fian tapaista...
Koko huone vaikutti aivan vieraalta vuodekatoksineen kaikkineen. Seinien silkkitapetitkaan eivät vaikuttaneet ollenkaan tutuilta. Erik ei ollut koskaan nähnyt samanlaisia tapetteja. - Missähän minä oikein olen? Erik mietiskeli kummissaan.
Erikin katse vaelsi toiselle puolelle huonetta, josta hänen eteensä paljastui kehto ja vaatekaappi...
Vaatekaappi oli...Kuinkas muutenkaan kuin täynnä lapsen vaatteita ja tarvikkeita! Alimmasta laatikosta pilkottivat pienet vihreät kengät... Eikö hänellä itsellään ollut muinoin ollut ihan samanlaiset kengät?
Lipaston päällä oli sekalainen joukko kaikkia vauvojen tarvitsemia tykötarpeita ja hieman turhempaakin lasten tavaraa...
Erikin oli järkyttyneenä näkemäänsä pakko perääntyä vuoteelle istumaan. Oliko tämä totta vai näkikö hän unta? Oliko kaikki vain pahaa painajaista?
Samassa hän kuuli lähestyviä askelia, ja ranskankielistä laulua. Oven auettua ilmestyi Lili oviaukkoon. - Mon ami! Lili kujersi. Sinä olet herännyt. Vihdoinkin!
- Voitkin tervehtiä poikiasi! Lili jatkoi liverrystään. Tämä isompi on nimeltään Enrique, mutta nuoremman nimen saat itse päättää, sillä häntä ei ole vielä kastettu! Voimme miettiä yhdessä... Erik! Mikä sinulle tuli! Lili päätti lauseensa hätäiseen huudahdukseen...
... Sillä Erik oli keikahtanut selälleen vuoteelle.
- Isänne on vain pyörtynyt, Lili totesi. Hän varmaankin pyörtyi ilosta. Voimme miettiä nimeä sitten myöhemmin, kun hän on toipunut.
Kauan, niin kauan oli Lili odottanut yksin Ranskassa linnassaan... tai oikeammin - linnanhan omisti Erik. Lili oli saanut linnan asuttavakseen ja pitääkseen siitä huolta. Pitkään Lili oli katsellut salin seiniä eikä hän ollut tyytyväinen niihin.
Oikeammin sanottuna, Lili ei ollut tyytyväinen elämäänsä ylipäätään...
Huone oli kovin tylsä. Ihan kuin miltä Lilin oma elämä tuntui. Hän mietti, että jotain muutosta oli saatava aikaan. Joten hän ilmoitti Erikille tarvitsevansa rahaa linnan salin kunnostamiseen sen alettua rapautumaan.
Ensi töikseen Lili aikoi kunnostuttaa katon, mutta maalareiden aloitettua hiomaan kattoa, sen alta löytyivät ikivanhat freskomaalaukset.
- Oih, Lili ihasteli näkyviin tulleita kuvia. Niin kauniit!
Kuvien paljastuttua, työn hinta nousi, joten Lili ilmoitti Erikille tarvitsevansa paljon enemmän rahaa, koska katosta oli paljastunut jotain aivan uskomatonta. Mitä se oli, sitä hän ei muistanut Erikille kirjeessä ilmoittaa. Kotona Pohjanperukoilla Erik pelkäsi pahinta, mitä hänen linnalleen oli käymässä ja lähetti Lilin uuden rahapyynnön korkojen kera Ranskaan.
Lilin ollessa ravintolassa syömässä remonttimiesten ahertaessa hänen huoneensa kimpussa, hän ihastui ravintolan musta-valkoisiin lautasliinoihin ja vei liinan taiteilijalle, jolta pyysi samanlaisen maalauksen kultamaalilla korostettuna. - Tästä mallista tehdään minun saliini hienoimmat tapetit, mitä maailmasta löytyy, Lili ohjeisti taiteilijaa, joka raapi päätään moisen työn saatuaan. - Se maksaa todella paljon, taiteilija totesi ykskantaan Lilille, joka ei ollut millänsäkään. - Hinnalla ei ole mitään väliä, hän tuumasi. Tee vain kuten olen käskenyt niin saat rahasi.
Ja jälleen Lilin täytyi todeta, että Erikin lähettämät rahat uhkasivat loppua, joten Lilin ei auttanut muu kuin ilmoittaa Erikille, että tämän tarvitsisi pikaisesti lähettää lisää rahaa, koska linnan seinien kunnostukselle käy muuten kalpaten. Erik pelästyi ilmoitusta ja laittoi pikaisesti rahalähetyksen matkaan, sillä hän ei missään nimessä halunnut linnansa sortuvan.
Erikiltä tulleet rahat riittivät nipin napin myös takan yläpuoliselta seinältä löytyneen maalauksen kunnostamiseen. Ja saipa Lili kipinäsuojankin takan eteen hankittua samoilla rahoilla.
Lilin nähtyä uskomattoman ihanaa kultakangasta, jonka hinta hipoi pilviä, hän ilmoitti jälleen kerran Erikille rahoja tarvittavan lisää, sisustamiseen tällä kertaa. Ja tarvitsihan kangaskatos huoneen arvoisen kruunun pitämään kangasta paikoillaan. Muutaman taulun sai Lili pilkkahintaan hankittua paikallisesta antiikkimyymälästä.
Peiliin Lili ihastui ikihyviksi ja otti sen mukaansa, vaikka hinta kirpaisikin kovasti hänen hurjaa vauhtia hupenevia varojaan.
Lilin nähtyä huoneen tyyliin sopivan maton, hän päätti ostaa maton, maksoi mitä maksoi. Hän aikoi täyttää huoneen ihanilla tavaroilla, joilla sulostuttaisi niin kovin yksinäistä elämäänsä.
Tällä välin oli Erik tullut kovin huolestuneeksi linnansa kunnosta.Hän ilmoitti kotiväelle, että oli pakotettu lähtemään Ranskaan katsomaan, oliko talosta mitään pelastettavissa.
Kulkiessaan kohti linnaansa Erik huomasi pienen kaupan ikkunassa mainoksen:
L'éclairage d'une nouvelle collection appelée "mal de tête" Prix: 100 frn. De quelques centaines de perles de rocaille, rouleau de fil, fil de fer, 6-pack de la grosse larme-perles et 6 pièces de perles vent filetée carillons. Soudées avec le flacon d'étain par un rouleau de fil et attaché avec du fil ici, et finalement versé superglue sur. Dure aussi longtemps que les peines du monde suffit. PAS À VENDRE
Erikin lukiessa ilmoitusta, hän sai päähänsä astella sisälle kauppaan katsomaan, mikä oikein oli tuo kummallinen lamppu.
- Lamppu ei todellakaan ole myynnissä, vanha kurttuinen myyjä totesi Erikin kysellessä asiaa. Sitä ei saa millään rahalla, koska raha ei korvaa sen arvoa.
Erikin kurjan ilmeen nähtyään, myyjä siristeli silmiään ja korahti: - Onko sinulla joku tietty ihminen, kenelle aioit lampun ostaa?
- Kyllä, Erik huokasi mietteissään. Kyllä minulla on.
-Jos kerrot minulle tarinasi, voin harkita lampun luovuttamista sinulle, myyjä vastasi.
- Asia on niin..., Erik aloitti. On eräs, joka on saanut epäoikeudenmukaista kohtelua..
- Ja hän on sinulle erittäin rakas? myyjä päätteli.
Erikin nyökättyä, hän huiskaisi kättään kuin kehottaakseen Erikiä jatkamaan tarinaansa.
" Minun toiveillani tai haluillani ei ole paljon merkitystä asiassa, koska tilanne on... hmm... hankala, Erik nieleskeli.
- Aah! myyjä vaikersi. - Onko tämä toinen sinuun rakastunut vai sinäkö tässä kärsit kurjuutta?Toinen nainen kenties? Sinä olet naimisissa? Myyjä hoputti kepillä lattiaa kopistaen Erikiä jatkamaan jutusteluaan.
Erik nyökkäsi, pudisti päätään ja nyökkäsi sitten uudelleen.
- Oiih! Myyjä heilutti päätään puolelta toiselle. Miehet, miehet! Te ette tiedä, mitä haluatte, ja kun haluatte jotain, haluatte kaiken! Rakastatko sinäkin... häntä?Myyjä hiljensi äänensä kuiskaukseksi lauseen lopussa.
Erik oli kuin lumottu myyjän pienessä puodissa. Hän tunsi kuin huumaantuneensa ryppyisen akan edessä. Noita..., Erik mietti myyjän olemusta katsoessaan ja hörpättyään akan tarjoamasta kupista höyryävää juotavaa.
- Minä en tiedä mitä... tai miten..., Erik mumisi itsekseen niin hiljaa luullen, etteivät vanhan myyjän korvat edes kuulisi hänen sanojaan, mutta havaitsi akan kääntyvän uudelleen häntä kohti odottaen tarinalle jatkoa.
- Sinä olet menossa naisen luokse? Myyjä kysäisi ja Erikin nyökättyä hän hymähti. Ja olet tulossa toisen luota? Perheesi? Sinulla on lapsia? Molemmille?
Erikin painettua katseensa ja ummistaessa silmänsä, myyjä napsutti suutaan. - Miesparka! Voi! Te miehet, te miehet! No niin... Taidat ansaita lamppusi. Juo kuppisi tyhjäksi, ota lamppu mukaasi, mutta älä tärvele sitä, sillä se on taikalamppu, akka kihersi. Kiiruhda matkaan. Mene! Pian, pian! Hän odottaa sinua.
Ja aivan, kuten akka oli tiennyt, odotti Lili yksinään istuen sohvallansa huoneen nurkassa avattu viinipullo, tai oikeammin parikin avattua, pöydällä pikarien vieressä.
Erik istahti tuolille ja otti viinilasillisen kuivaan kurkkuunsa sanomatta sanaakaan
Hän laitatti vanhalta myyjältä saamansa lampun kattoon paikoilleen.
Lili katseli lamppua ja näki siinä suuren sydämenmuotoisen kristallin ylimpänä. Lili huokasi syvään lamppua katsellessaan. - Voi Erik, hän kuiskasi. Lamppu ei voisi olla täydellisempi
- Sinä olet saanut salin muuttumaan täydelliseksi, Erik totesi naiselle.
- Mitään näin hienoa en osannut kuvitellakaan, Erik tuumi salia katsellessaan. Sali on todella ansainnut jokaisen pennin, mitä tähän on upotettu.
- Niin Erik..., Lili hymyili kuin kutsuen pienellä sohvalla istuessaan. Ma bien-aimée, ma vie...
- Le pére de mes enfants... jatkoi Lili kuiskailuaan. Erik katsahti juuri silloin huoneen perälle, missä nökötti iänvanha soitin, joten häneltä jäi kuulematta Lilin lausumien sanojen sisältö. Erik oli kuin taiottu kuullessaan Lilin ranskankielisiä huumaavia kuiskailuja.
Ja ehkä osansa asiaan oli myyjämuijan tarjoamalla lemmenjuomalla tai makealla kuplivalla viinillä? Ehkä lampussa oli taikaa? Tai ehkä se oli pelkästään kahden ihmisen välistä huumaa? Kuka tietää...