Kylläiseksi itsensä ravittuaan Korina päätti lähteä katselemaan talon ulkopuolelle, jos löytäisi talon emännän sieltä. Hän vaelsi aikansa viiniviljelyksillä, kunnes löysi portin ja astui siitä sisään.
Hän saapui linnan sisäpihalle.
Korina näki vanhan valkoiseksi rapatun seinän, jolle oli kiinnitetty tauluja. Arvatenkin, viinitilalla kun oltiin, taulun kuva esitti kypsiä viinirypäleitä.
Vieressä oli pienempiä lähes huomaamattomia simpukkatauluja.
Yhtäkkiä Korina kuuli jalkojensa juuresta ankanpoikasten vaakuntaa. Hän katsahti alas ja näki kaksi pientä ankkaa, kumpikin omassa kylpyaltaassaan. (Kiitos, Merja - ankat saivat puutarhassa vihdoin odottamansa elämän!)
- Oi, kuinka suloisia olettekaan, Korina hihkaisi iloisena.
Hän kuitenkin jätti ankat omiin oloihinsa, sillä hän oli etsimässä talon emäntää.
Edessään Korina näki puutarhakalusteet, mutta kukaan ei istunut pöydän ääressä. Korina huomasi, että joku - luultavimmin talon ranskalaisrouva - oli riisunut valkoiset saapikkaansa ja jättänyt ne tuolin viereen.
Pihalla kiemurteli polku, jota reunusti toiselta reunaltaan matala mosaiikkilaatoin koristeltu aita. Polun varrella Korina tunnisti kreikkalaisen viinin jumalan, Dionysoksen patsaan, mikä sopikin erinomaisesti viinitilalle takaamaan onnistuneen sadon ja makealta maistuvan viinin.
Vähän matkan päässä Korina näki toisen kaariaukon, josta myös pääsisi viinitiluksille.
Kaariaukon vieressä seinällä oli hylly, jossa oli monenmoista tavaraa. - Hmm, Korina hymähti. Talon rouva on ilmeisesti keräilijä! (Eiffel-torni ja keramiikkalautaset saatu Tiinalta. Kiitos paljon!
- Mitä tuhlausta! Korina puuskahti nähdessään palamaan jätetyn valon.
Lintuhäkistä kuului undulaattien viserrys. Tosin linnut eivät olleet häkissä, eikä se ollut tarkoituskaan, sillä häkki olisi ollut linnuille auttamattomasti liian pieni. Niinpä toinen lintu istui visertämässä häkin päällä ja toinen istui orrella joka sojotti ulos häkin luukusta.
Lintuhäkki oli ripustettu pergolan kattoon juuri pöydän yläpuolelle.
Korina näki, että aamiaistarjoilu oli katettu pöytään.
Samassa hän huomasi myös pienen perhosen maljakossa olevan ruusun terälehdellä.
Itseasiassa perhosia lenteli joka paikassa...
Silloin pihan perältä kuului outo rääkäisy.
- Hui! Korina säikähti. Mutta pelästys katosi tiehensä hänen nähdessään riikinkukon, joka tepasteli ylväänä pihakiveyksellä. (Riikinkukko saatu Hilleltä. Kuva lintutauluun kauan sitten Merjalta. Kiitokset molemmille!)
- Asutko sinäkin täällä? Kysyi Korina linnulta hyvin tietäen, ettei kuulisi vastausta.
Pihan perällä muurissa oli ikkuna, josta avautui avara näköala.
- Oih, meri! Korina sulki silmänsä ja nuuhki äkillisen tuulenpuuskan mukana tuomaa suolaista, raikasta meri-ilmaa, joka sai hänet tuntemaan koti-ikävää. Hän olisi kastellut kätensä ikkuna-aukon alapuolella olevassa vesialtaassa, mutta se näytti olevan talvella poissa käytöstä. - Kun kesä taas tulee, tuosta varmaan voi saada vettä, hän tuumi.
Korina jäi istuskelemaan pöydän ääreen kaikkia ääniä kuunnellen. Puutarhassa oli niin rauhallista ja kotoista, että Korina unohtui pitkäksi ajaksi paikoilleen haaveilemaan unohtaen täysin viimeisetkin painajaismaiset kokemukset, mitkä oli kohdannut linnan salissa. Oliko lie enää kaikki tottakaan!
Ilman täytti loputon viserrys ja sirinä ja monet muut äänet, jotka katkeamattomana nauhana säestivät toisiaan. Silloin Korina huomasi, että pihapuussa oli parvi sirkuttavia pieniä lintuja.
Niin outoja lintuja Korina ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Eivätkä linnut pelänneet häntä vaan katselivat paikoillaan laulaen häntä yhtä kummissaan kuin mitä hän itse katsoi lintuja. Välillä ne nappasivat suuhunsa puusta marjan ja kuorivat sen nokallaan marjaa suussa pyörittäen. Korina seurasi mielenkiinnolla lintujen touhuja.
Ehkä hän voisi jäädä tänne, hän mietti. Ehkä...