Sen pääsiäisen pitkäperjantai oli todella pitkä. SinisessäHetkessä Fia oli aloittanut aikansa kuluksi katselemaan tavaroitaan ja olipa hän muutellut tavaroiden paikkojakin niitä katsellessaan. Ihan kuin huvikseen. Keittiö oli kokenut pieniä muutoksiakin. Tai oikeammin melko isojakin muutoksia, sillä koko talvi oli ollut pitkä Erik-puolison jäätyä loukkuun jäihin Perämeren selänteille laivallaan. Eikä hänestä oli kuultu mitään sitten kuukauteen. Oliko lie hengissäkään enää koko mies, Fia huokasi.

Fia oli äitinsä avustuksella ja muutaman muunkin ollessa apuna saanut keittiöön uuden lattian sekä listojen maalaamisen seurauksena sotkeentuneiden tapettien johdosta myös tapetti piti uusia alaosastaan. Mutta se oli Fian mielestä vain hauskaa. Niin, koska itsehän hänen ei tarvinnut toimeen tarttua. Riitti kun oli ohjaamassa muita, miten kaiken tuli olla.

Kaapin päästyä paikalleen Fia täytti sen astioilla, joista osa oli uusia, Amanda-äidiltä lahjaksi saatuja.

Fia nautti astioiden katselemisesta ja arvioi, olivatko kaikki tavarat oikeilla paikoillaan. Hän katseli kaappia monelta suunnalta.

- Voi! Hän parkaisi yhtäkkiä.  Minun kaapistani puuttuvat vetimet! Miten minä nyt voin avata laatikot? Heti tänne joku niitä laittamaan! Fia kirkui, mutta ketään ei ollut paikalla...

Fia nosti katseensa pois surkeasta kaapista ja katsoi ylähyllyjä, josko hänen mielensä rauhottuisi kun ei näkisi puuttuvia vetimiä. - Kaikkihan sen näkevät, ettei keittiöni ole täydellinen! Hän sihisi äkäisenä.

- Nyt ovat hyvät keinot tarpeen, Fia tarttui toimeen. Puutteita ei pidä kenenkään näkemän. Noin, nyt on parempi. Fia rahtasi pienen hyllyn kaapin eteen peittämään vaillinaista kaappiaan.

- Sinne jääköön piiloon epäkohdat, Fia tokaisi päättäväisesti. Eikä kukaan rohkene sanoa minulle, että hyllyni seisoo omituisessa paikassa, sillä tämä varmaan on uutta muotia.. Jossakin päin maailmaa ainakin.. Siinä on hyvä työtaso sille, joka ruokaa laittaa. Kaikki on lähellä. Pitäisiköhän maistaa hieman tuota herkullisen näköistä sämpylää. Nälkähän tässä tulee väkisinkin, kun yksin joutuu puurtamaan.

- Apua! Tuolta raosta näkyy laatikot ilman vetimiä, Fia kauhistui, mutta huomasi että raosta näkisi vain jos olisi polvenkorkuinen, sillä hän itse oli kontallaan lattialla. - Eivät lapset sellaisesta mitään ymmärrä, hän mutisi helpottuneena.

- Ai, miten maistuisikaan tuo makkaraleipä, Fia maiskutti suutaan, mutta hänen mielensä oli niin murtunut hänen huomattuaan uudessa keittiössään näin kamalia puutteita, ettei hän tuntenut voivansa nielaista murentakaan alas kurkustaan.

- Jospa hörppäisin kupillisen kahvia, hän mietti, mutta huomasi samalla, ettei hänellä ollutkaan kahvikuppia, mihin kaataa juomansa. - Rivattomia kuppeja! Mistä minä nyt voin juoda kahvini? Hän huusi, mutta kukaan ei kuullut häntä, sillä lapset olivat aikoja sitten rientäneet leikkeihinsä  pois äitinsä jaloista.

Fia kurkisteli patojen ja pannujen taakse, mutta yhtään kahvikuppia ei näkynyt. - Millainen talo tämä oikein on, jossa ei yhtään kuppia ole?

- Mutta mikäs vekotin tuo tuossa on? Fia kiinnostui isosta padasta. Tätä en ole aiemmin nähnytkään. Joskus olen kuullut tällaisen olemassaolosta, sillä tällaisella keittivät satukirjassa Lapin Noidat Taikakeittoa!

- Minulla on nyt siis Lapin Noidan Taika-Keitto-Pata! Fia riemuitsi unohtaen tyystin harminsa puuttuvien vetimien ja kahvikuppien vuoksi.

- No tätä minä aion takuulla maistaa, Fia lipoi huuliaan nähtyään ihanan jäätelöannoksen keittiön sivupöydällä. - Mutta kukas tähän on jättänyt kulhot hujan hajan lojumaan?

Fia pinosi astiat ja tarttui mielissään jälkiruokakulhoon huomaamatta ollenkaan, että hylly, jossa hänen kahvikuppinsa olivat oli hänen itsensä määräämässä paikassa hänen päänsä yläpuolella. Eikä hän kiinnittänyt huomiota siihenkään, että sivupöydästä puuttuivat niin hyllyt kuin jalatkin ja pintakäsittelykin oli remontoijilta unohtunut tehdä.

Sillä Fian mielenkiinnon vei aivan kokonaan ihana annos, joka toi veden hänen kielelleen ja sai hänet unohtamaan kaiken muun hänen uppoutuessaan herkuttelemaan...

Samaan aikaa toisaalla oli Dagmar päättänyt viettää pitkänperjantain järjestämällä kauppansa uuteen uskoon kevätavajaisia varten, sillä hankala talvi oli karkottanut niin asiakkaat kuin tavaroiden toimittajatkin.

Pikku hiljaa lumentulon alettua vähenemään, oli tavaroitakin alkanut taas tulla kauppaan ja Dagmar sai hyllyjä täytettyä monilla purkeilla ja purnukoilla, jotka sisälsivät mitä kutkuttavampia tuotteita itse kunkin tarpeisiin. Unohtamatta tietenkään niitä tuotteita, jotka salakaappi kätki sisälleen...

Dagmar oli mielissään kaupan korkeudesta, joka korvasi moninkertaisesti puuttuvan lattiapinta-alan, sillä se antoi mahdollisuuksia lisätä tavaravalikoimaa sijoittamalla niitä korkeuksiin, jonne pääsi hakemaan haluamansa tuotteen ainoastaan tikapuille kiipeämällä.

Dagmar katseli tyytyväisenä täyttyviä hyllyjä. Vain muutama kori ammotti tyhjyyttään, mutta se asia korjaantuisi heti, kun kesän ensimmäinen sato saataisiin korjattua. Niihin hän laittaisi tarjolle mansikoita, porkkanoita punajuuria ja kaikkea mitä paikalliset viljelijät toisivat hänelle myytäväksi.

Fian tietämättä samainen Taika-Keitto-Padan hänelle toimittanut oli Lapin Noita itse, joka oli käynyt Dagmarillekin tuomassa tavaraa tämän kauppaan arvatessaan talven tuiskujen verottaneen putiikin tuotemäärää.

Eipä sitä arvannut Dagmar itsekään hänen katsellessaan kaikkia purkkeja, mistä ne oikeasti olivat peräisin, sillä Lapin Noita oli pahasta maineestaan huolimatta erittäin ystävällinen ja hyväntahtoinen olento, joka auttoi pulassa olevia. Hän kuuli ihmisten syvät huokailut ja auttoi, siten kuin parhaaksi katsoi.

Olipa pääsiäinen laittanut Vainioiden Welhonkin lentämään taikaluudallaan Pohjanperukoille kaukaisesta maasta, mitä Thaimaaksi jotkut kutsuivat. Sieltä hän oli lennättänyt parahiksi ennen kevätavajaisia Dagmarin kauppaan tuomisiksi mitä ihanimpia herkkuja, joita Dagmar kummissaan katseli, sillä hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä moiset sarvileivät olivat hänen hyllylleen ilmestyneet.

Myyntitiskillä olevalla tarjottimella oli Welhon tuomia leivonnaisia sulassa sovussa muiden pikkuleipien kanssa. - Kas, pienet sormet taisivat napata muutaman Kurjenpolven Vailin tuomia piparkakkuja, kun ne tuohon pöydälle ovat jääneet noin lojumaan, Dagmar ajatteli Fian lasten käyneen kaupalla herkkuja etsimässä.

- Onneksi eivät ole sentään kaikkea makeaa popsineet suihinsa, Dagmar sanoi hyväksyvästi. Lasten ei ole hyvä syödä  liikaa sokerimakeisia. Perunaa ja leipää sitä ennen vanhaankin syötiin.

- Ei ollut tietoakaan tällaisista herkuista, Dagmar mutisi katsellessan hurjan isoa täytekakkua, joka muiden uskomattomien herkkujen tavoin oli Welhon tuomisia.

- Kunpa vain saisin kaupan kaikki hyllyt täytettyä, Dagmar mietiskeli. Hänen haaveensa oli olla Pohjanperukoiden parhaimman kaupan pitäjä. Ja sen maineen saisi vain kauppias, jonka kaupan hyllyt pursuilisivat  niin paikallisilta myyntiin saaduista tavaroista kuin eksoottisten maiden tuotteistakin.

- Lapsille tarpeellista välineistöä tälle hyllylle, muttei liikaa, jotteivät vanhemmat hemmottelisi jälkikasvuaan piloille ostamalla kaikkea, mitä ikinä nämä kerjäisivätkään, Dagmar päätti. - Ja naisille omat tarveasiansa, Dagmar tuhahti. Pannaanpa siihen keittiövälineet samaan paikkaan, jotta ostaisivat niitäkin samalla, kun havittelevat hajusteitaan. Hmm.. taidan tarvita lisää astioita myyntiin..

- Ompelutarvikkeet samaan hyllystöön, Dagmar päätti. Eivät kehtaa olla ostamatta niitäkin, koska muuten uskovat minun heitä turhamaisiksi ajattelevan. Dagmar tirskui itsekseen. Eivätpä tiedäkään, että ostaminen on psykologiaa.

Saatuaan kauppansa jonkinmoiseen hyväksyttävään kuntoon, Dagmar katsahti ulos ikkunasta arvellen lumipyryn mahdollisesti loppuneen. - Mutta mitä merkillistä..! Hän siristi silmiään. Hyvä tavaton! Siellähän on joku...! Ja Dagmar ampaisi juoksujalkaa kaupaltaan ulos lumiselle polulle, sillä hän näki...

..polun varteen tuupertuneen hahmon...

Hahmo liikahti juuri ja juuri havaittavasti Dagmar juostessa henkilöä kohti. - Ei se kuollut ainakaan ole, Dagmar puuskutti helmojaan kannatellen.

- Auta.., kuuli Dagmar heikon ähkäisyn hahmon tajuttua jonkun tulevan paikalle. Hahmolla oli jäätynyt banaani sinertävässä kourassaan eikä siitä ollut kenellekään ihmisen hampaille syötäväksi. - Ei ihme, että olet nälissäsi ja heikko, jos pelkällä banaanin voimalla olet taapertanut kinoksissa tänne asti kyliltä, Dagmar ojensi miestä.

- Ei hätää, Dagmar lohdutti ja auttoi miestä kääntymään hangesta makaamasta.

-Erik! Hän samassa kiljaisi, sillä Erik siinä makasi.

- Dagmar, Erik kuiskasi voimattomana. Auta minua...

- Voi hyvä mies, Dagmar jupisi hädissään nähdessään Erikin niin huonokuntoisena. Koitetaanpas nyt yhdessä...

 Dagmarin auttaessa Erikin istumaan putosi tämän päässä ollut karvareuhka hankeen paljastaen Erikin lähes hiuksettoman pään. - Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut! Dagmar pelästyi. Sinähän olet kuin linnunpelätin...

- Ooh, ääh..., Erik yritti sopertaa. Laivalla keripukkia... Minä ainoa... Äh.. Auta kotiin.. Dagmar-kiltti..

- Taidetaanpas mennä minun talooni, Dagmar päätti huolestuneena. Nimismies käy kuumana sinulle. Tiedät kyllä mistä.. Ja ellet vielä tiedä, niin pääset toipumaan, jotta voit vastata edesottamuksista hänelle tervehdyttyäsi. Sinusta tuollaisena mihinkään ole... Kiipeliin et kyllä joudu tässä kunnossa.

Dagmar auttoi Erikin pystyyn ja Erikin hänestä tukea ottaen he lähtivät tarpomaan kohti Metsäkorven kartanoa.

- Mihin koko Kuuralehdon väki joutuisikaan ilman minua! Dagmar ähisi.