Nimismiehen saavuttua pitkän ajan jälkeen takaisin Kuuralehtoon matkoiltaan (missä lie oli ollutkin), hän näki eteisessä verisen sotilaan takin.

Lattialla olivat sikin sokin vanhasta rähjäisestä matkalaukusta puretut tavarat. Siinä oli kolhiintunut sotilaan tunnistuslaatta rikkonaisessa ketjussa, kiikarit ja teräspullo ryypättävää lämmikettä varten ja vierasta vanhaa tekstiä sisältävä paperi.

- Mistä nämä ovat joutuneet taloni ullakolle! Amanda kovisteli miestään.

Erään avoimeksi paljastuneen kansion välistä pilkotti miehen kasvokuva sekä sinetillä varustettu venäjän kielinen asiakirja.

- Tästä sinä et tule pitämään, Calle kuiskasi hyvin hiljaa ja kasvot kalpeina.

- Se ei kai liene sinulle mikään yllätys, Amanda tokaisi. Veriset vaatteet matkalaukussa ja kaikki tämä... Amanda puisteli päätään. Nyt on sinun aikasi kertoa, mistä nämä ovat ja miksi ne ovat ullakollani!

- Voih! Calle piteli sydäntään. Tätä et haluaisi kuulla...

- Sen voit arvata, Amanda nyökytteli. Tarinasi on paras olla niin hyvä, ettet joudu mierontielle saman tien!

 Calle istuutui eteisen penkille ja pyysi Amandan viereensä. Selvitellen kurkkuaan, hän aloitti kertomuksensa:

" Tiedäthän, että joku aika sitten diktaattori Bobrikov ammuttiin kuoliaaksi?" Amandan hädin tuskin nyökäyttäessä päätään ja katsoessaan puolisoaan silmät suurina, Calle jatkoi:

"Ampujaa ei koskaan saatu kiinni vaikka häntä etsittiin ja useita pidätettiin kuulusteltavaksi asian tiimoilta"

- Olitko se sinä Calle? Amanda hätääntyi.

- En se ollut minä, Calle lepytteli vaimoaan. Tosin se... Äläpäs nyt keskeytä, kun kerron sinulle...

"Bobrikovin ampujaa etsittiin kuumeisesti", Calle jatkoi. " Pitkien aikojen päästä he saivat päähänsä, että ampujan jäljet johtivat Pohjan perukoille ja he lähettivät etsijöitä sen vuoksi tänne, missä luulivat ampujan piileskelevän. Asialle oli lähetetty sotilaita ja korkea-arvoinen sotilashenkilö, jolla oli ampujaksi luullun pidätystodistus sekä arvovaltaiselta taholta annettu Suomen Lapin haltuunottovaltakirja mukana. Venäjä oli todennäköisesti valtaamassa Suomea tapahtumien johdosta aloittaen sen Pohjan perukoilta".

Amanda henkäisi syvään ja peitti kasvonsa käsillään.  - Ei! Hän parahti. Siis ketä Venäjällä luultiin ampujaksi? Sinuako?

Calle pudisti surullisena päätään ja vastaamatta laski katseensa syvään huokaisten.

- Erik! Amanda parkaisi. Ei kai vain Erik?

Calle nosti katseensa ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. - Niin, Amanda... Erik on syyllinen!

- Syyllinen! Siis Erik tappoi Bobrikovin! Voi hyvänen aika, Amanda parahti. Minun tyttäreni! Miten hänelle nyt käy jos Erik joutuu Venäjälle vankilaan? Voi, Calle... Erik... Erik.. Hän on sinun...

Calle nieleskeli  ja pyyhki silmiään.  - Minun poikani..., hän jatkoi. Kyllä. Erik on minun poikani. Siksipä minä lähetin Erikin matkoille, ja sen vuoksi hän on ollut niin pitkään poissa. En kerta kaikkiaan voinut asioiden mennä sille tolalle, että Erik olisi pidätetty ja viety Venäjälle, missä hänet olisi ammuttu. Erikillä on vastuu omasta perheestään. Venäjältä löytyy uusia hallitsijoita Bobrikovin ja kenen tahansa tilalle.

- Mutta nämä tavarat...? Amanda näytti. Miten nämä ovat meille joutuneet?

- Minä tein sen, Calle kuiskasi. Minä ammuin sen venäläisen Pohjan perukoita hallitsemaan pyrkivän bolsevikkijohtajan, joka oli Lenin nimeltään, sotilasjoukon ylipäällikkö. Minun oli pakko, jottemme olisi kaikki tyynni joutuneet hirmuvallan alle, josta olemme hädin tuskin irti päässeet. Erikin vuoksi se olisi tapahtunut. Minun pitänee pyytää sinulta anteeksi, Amanda?

- Mitäpä sinä minulta anteeksiantoa kaipaat, Amanda huokasi syvään. Ehkä näin oli sitten parempi, vaikka sinun taakkasi se on, jonka kannat. Tosin nyt siitä on osa minunkin kannettava, mutta jospa sinun kuormasi keventyi kun annoit siitä osan minulle?

- Tarkoitukseni oli haudata nuo tavarat, mutta talvella se ei käy päinsä, joten oli odotettava kesää ja maan sulamista, Calle huomautti sivuuttaen Amandan vastauksen. Erik saattaa jo olla tulossa takaisin kotiin, sillä missään ei ole tietoa, mihin venäläisjoukkio on kadonnut. Ja viimeiset merkit heistä haudataan unohduksiin kesän saapuessa.

- Toivottavasi niin, Amanda jäi mietteisiinsä.

Ollessani kotisairaanhoitajan työssä tapasin kotikäynnillä iäkkään miehen, jonka täpötäydessä kodissa eteisen paraatipaikalla oli hänen nuoruudenaikainen sotilasunivormunsa ansiomerkkeineen.

Jutellessani tuon yksinäisen vanhan miehen kanssa työni ohessa, hän sanoi muun muassa, että joka ei sodassa sano pelänneensä, se valehtelee ja kun kysyin häneltä, oliko hän joutunut tappamaan ketään, katsoi hän minua pitkään silmiin ja vastasi kysyen: Mitä luulet, että sodassa tehdään. Eikö siellä juuri tapeta ihmisiä? Mitä muuta juttelimme tuon kuoleman silmästä silmään nähneen miehen kanssa käynneilläni, jääköön meidän väliseksemme.

Myöhemmin ajateltuani asiaa tajusin, ettei tuon pelokkaan mutta silti rohkean perheettömän miehen tarinaa ole jälkipolvet kertomassa kenellekään. Oli niin säälittävää, että hänen elämänsä kohokohtaa kuvasi vanha ansiomerkkejä täynnä oleva univormu eteisessä.  Koska koin niin suurta myötätuntoa ja sotilaspuku tarinoineen teki minuun niin suuren vaikutuksen, halusin hänen tarinansa jäävän eloon tämän tarinan myötä. Siihen liittyvät yksityiskohdat jääköön jokaisen oman mielikuvituksen varaan ja poimittaviksi kirjoittamastani tarinasta ja siihen liittyvistä kuvista.

Tarinani sotilasasu on sen vuoksi venäläiselle sotilaalle kuuluva, koska tapaamani mies ei ollut sukumme jäsen. Vaikka heitäkin on sodassa ollut, en ole kuullut heidän tarinoitaan. Samalla tämä on kunnianosoitus kaikille sodassa olleille urheille miehille, varsinkin niille nuorille, jotka lähtivät sotaan hädin tuskin armeijasta päästyään, kuten tämä tapaamani nyt jo vanha mies, joka siellä menetti kaikkensa. Hän menetti uskon hyvyyteen ja uskon huomiseen, hän menetti kunnioituksen itseänsä kohtaan. Ainoa muistamisen arvoinen asia hänellä on omassa elämässään tuo esilläoleva puku, joka saa hänet muistelemaan jokaisena päivänä niitä asioita, jotka annamme kuolla hänen mukanaan.

Niitä tunteita ei voi sanoin kuvata, miltä tuntuu kun kävelee suoraan toisen ihmisen muistoihin, maailmaan joka itselle on ihan vieras. Ehkä tämä tarina osaltaan pystyy avaamaan tätä tunnetta. Kiitos kun saan jakaa tämän kanssanne.

Lisättäköön tähän kirjoitukseen Erikin (Erik SininenHetki, BlåaStunden) maineen puhdistamiseksi, että kuten alla kerrotaan, murha tehtiin suomalaisten sorron estämiseksi. Eli niin Erik kuin Callekin ovat hyvin isänmaallisia miehiä ja puolustavat maataan sekä maansa kansalaisia oman henkensä kaupalla. Tosin toisin kuin yleinen käsitys on, surmaaja ei ampunut itseään ja oli eriniminen kuin historiassa mainitaan, kuten me tiedämme, sillä Erik elää oikein elämäntäyteistä ja toimeliasta elämää.

Nikolai Ivanovitš Bobrikov (27. 1.1839 Strelna – 17. 6. 1904 Helsinki) oli venäläinen kenraali ja Suomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänet muistetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksi ensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Bobrikovin toiminta nostatti Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän joutui pyytämään itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta hän joutui aktivisti Eugen Schaumanin surmaamaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuin poliittisen murhan uhri.