Sattuipa niin, että nimismies-Callen ollessa katsastamassa kuulumisia kylällä ja kävellessään takaisin kotiinpäin, hän huomasi outoja esineitä työntyvän esiin sulamassa olevista lumikinoksista.
- Mitäs kummaa! Calle huudahti ja pysähtyi niille sijoilleen.
Calle katseli esineitä ensi alkuun uskomatta silmiään ja pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä...
- Kas kas, hän mietti tarttuen esineeseen ja vetäen yhden lumesta pilkistävistä aseista esille. Tämäpäs merkillistä...
Uutterasti lunta kaivettuaan esineiden päältä, Calle sai kuin saikin esille tykin ja aikamoisen määrän miekkoja ja tikareita. - Elleivät aavistukseni mene pahasti pieleen, näiden haltijan on oltava lähistöllä. Sillä taidan tietää täydellä varmuudella kenen tavaroita nämä ovat! Onkin aika tehdä pieni vierailu erääseen taloon, sillä varmuudella tiedän myös, missä tämä henkilö taitaa piileskellä, koska kotonaan hän ei ole...
Samaan aikaan eräässä talossa, istui keinutuolissaan syvissä mietteissä Dagmar omassa kammarissaan.
Hänellä oli käsissään kirja, jota hän katseli oikeastaan kuitenkaan mitään näkemättä, sillä hänen mielensä täyttyi aivan muista ajatuksista.
Ja vaikka papukaijat yrittivät kiinnittää emäntänsä huomion keinolla millä hyvänsä, eivät ne siinä onnistuneet, sillä emännän mieli harhaili erään henkilön ympärillä.
Välillä Dagmar huokasi ja yritti tavoittaa ajatuksiaan katselemalla piironkinsa päällä olevia tavaroita, mutta nykyhetkeen tarttuminen tuotti hänelle vaikeuksia.
Hän yritti jopa pakottaa itsensä tarttumaan kutimiinsa, mutta kädet eivät totelleet.
Ja aivan kuin papukaijatkin olisivat ymmärtäneet jotain kummaa olevan tekeillä, ne nojautuivat toisiaan vasten lintuhäkin päällä.
Dagmarin ajatukset kulkivat kauas taakse päin ja hän muisti, kuinka kauan sitten hänen isänsä oli nukkunut tässä sängyssä hänen äitinsä kanssa. Sängyssä oli silloin ollut jousipohja, joka oli aikojen saatossa kehnoksi koettu ja hänen isänsä oli huonolla selällä siinä tarpeeksi kauan nukkumaan jouduttuaan tarttunut työkaluihin ja leikkonut poikki jokaikisen jousenpitimen. Tilalle hän oli laittanut puisen levyn. Eikä sen koommin hänen ollut tarvinnut selkävaivoja valittaa.
Dagmar oli löytänyt vanhuuttaan narisevan sängyn talonsa ullakolta ja kaihoisin mielin hän oli sen makuuhuoneeseensa raahannut, varsinkin kun sille oli nyt hyvin tärkeää käyttöä. Hän ompeli uuden patjan ja laittoi sen sänkyyn. Samalla hän kiinnitti takaisin paikoilleen kehyksistä pudonneet koristepäädyt.
Niin oli sänky petivaatteita vaille valmis vastaanottamaan nukkujan...
... jonka Dagmar talutti vuoteeseen autettuaan tämän ylle oman aamutakkinsa. Peiton alle hän laittoi kuumentamansa sängynlämmittimen.
- Minun siskoni, Erik huohotti. Etsi minun siskoni käsiisi ja tuo hänet tänne.. Emile...
-Sinulla mitään siskoa ole, Dagmar väitti vastaan. Koitahan vaan rauhoittua.
- Olen tavannut hänet, Dagmar, Erik intti. Hae siskoni ja tuo hänet kotiin...
- Tällä keinolla sinä paranet, Dagmar jutteli. Lämmintä ylle ja lämmintä alle ja lämmintä keittoa hieman suuhunkin. Siitä se toipuminen alkaa. Kovia olet kokenut, miesrukka, vaikka en minä toisenlaisissa olosuhteissa taitaisi sinua pahemmin sääliä. Mutta terveeksi sinut pitää hoitaa ja kaipa se nyt lankesi minun osalleni tämä hoitaminen ja senhän me nyt molemmat arvaamme, että niin on parasta. Panes nyt silmät kiinni, niin tuon kohta keittoa nieltäväksesi.
Peiteltyään Erikin vielä täkin alle, hän kuunteli miehen hengitystä. Erik oli kuumehoureissaan ja hengitys rahisi, mutta Dagmar ei uskaltanut kutsua lääkäriä paikalle. Ja sitä paitsi, mitä ne välskärit osaisivat tässä tapauksessa tehdäkään, Dagmar ajatteli. Paras hoito miehelle olisi saada levätä kunnolla ja nauttia kunnollista kotiruokaa. Sillä ne voimat palautuisivat lopulta, Dagmar oli siitä täysin varma. Hieman huojentunein mielin itseään vakuutellen hoitonsa parantavista vaikutuksista, hän jätti Erikin torkkumaan lähtiessään hakemaan tälle ruokaa.
Dagmarin kiiruhdettua keittiöönsä, hän näki Calle-nimismiehen istuvan pöytänsä ääressä.
-Kenellekäs se Dagmar täällä juttelee? Calle kysäisi kuin ohimennen Dagmarin nähtyään.
Dagmar, joka harvoin häkeltyi, ei osannut muutakaan kuin istahtaa tuolille pöydän ääreen.
- Kenelläpäs minä muulle kuin itselleni, hän vastasi nopeasti tarttuen kahvikuppiinsa. Aika käy kovin pitkäksi, joten seuraksi itselleni tulee puhuttua ääneen ajatuksiaan.
- Vai niin, vastasi Calle hiemen epäilevän näköisenä.
- Dagmar! kuului samalla jostain miehen heikko huuto. Usko minua! Minulla on sisko!
