Dagmarin tutkiessa uutta taloaan löysi hän huoneiden kätköistä ikivanhan mattorullan.
Hän raahasi maton kammariin ja kääri rullan auki.
Matto sopi kuin valettu huoneeseen. Se oli suuri, muttei liian suuri.
Maton värit olivat lähes samat kuin huoneen tapeteissa olevat kuviot. Tapeteissa, jotka edelleen repsottivat käsittämättömästi.
- No nyt minulla on jo yksi mattokin, Dagmar henkäisi ihastuneena ja naurahti tajutessaan, ettei Kuuralehdon väellä ollut aavistustakaan hänen touhuistaan, sillä hän ei ollut kertonut kenellekään kartanostaan eikä talossa vielä ollut tarpeeksi valmista, jotta olisi voinut siirtää vähäisiä kalusteitaan SinisestäHetkestä.
Dagmar oli palkannut itselleen talonsa kunnostajat kaukaa pitäjän ulkopuolelta, eikä hänellä ollut mitään takeita näiden kyvyistä, koska ei halunnut palkata tunnettuja rakennusmiehiä lähialueelta huhujen pelossa. Hänen oli ollut tyytyminen vähempiarvoisiin miehiin, jotka eivät lavertelisi ympäri pitäjää hänen perinnöksi saamastaan kartanosta. Tullessaan jälleen kerran tarkastuskierrokselle kartanoon, hän huomasi talon edistyneen viime kertaisesta. Eteinen näytti saaneen tapetit.
Dagmar oli kertonut haluavansa poistaa vanhat sileät laakaovet, jotka talossa jostain kumman syystä olivat.
Hän oli kuvaillut miehille, millaiset ovet hän haluaa niiden tilalle. Aivan, kauniit peiliovet kuten vanhoissa kartanoissa aina on ollut! Hän korosti miehille.
Hän oli kertonut haluavansa huoneeseen raidalliset tapetit myös. Sillä..., hän supatti jotain hyvin hiljaa miehille. - Tästä tulee....
- Ahaa! Miehet ymmärsivät heti, mitä hän tarkoitti.
Taloon siis tultuaan katsomaan miesten työn tuloksia hän huomasi ovet, jotka eivät olleet vielä paikoillaan.
Ja siinä ne nojasivat edelleen seiniin vielä toisena ja kolmantenakin päivänä. Dagmar jo lähes tuskastui hitaaseen toimintaan niin, ettei hän edes tajunnut millaiset nuo uudet ovet olivat parjatessaan kelvottomia työmiehiä näiden saamattomuudesta. - Palkka juoksee eikä yhtä ovea saada saranoilleen! Hän marisi mielessään. Jo nyt on kumma!
Neljäntenä päivänä Dagmarin jälleen mennessä taloa katsomaan hän huomasi oven paikoillaan. - Haa, hän huudahti. Minulla on uusi ovi! Mutta millainen...! Mitenkäs ne tällaisen vanhan ja kuluneen löysivät?
Dagmar tarkasteli ovea tarkasti silmiään siristellen. - Ne ketkut ovat hakeneet jostakin vanhan oven ja kirveellä veistäneet sen tähän aukkoon sopivaksi! Ja tietenkin yrittävät periä minun pörssistäni uuden oven hinnan! Luulevatpa vain...
Kiivastuksissaan hän tarpoi ympäri huonetta ja havahtui yhtäkkiä ja nosti katseensa kohti kattoa. -Mikäs kummajainen se sitten tuossa roikkuu! Hän huudahti. Talossa ei ole sähköjäkään ja sähkölamppu roikkumassa! Kuka kysyi minulta mitään? Mutta olkoon menneeksi! Aikamoinen härveli, joten sopivaa onkin, että se on lähes kattoon asti nostettu.
Yhtäkkiä Dagmar oli kuulevinaan ääniä muualta talosta. Hän asteli eteiseen katsomaan, muttei nähnyt ketään. - Huhuu! Hän kuulosteli. Onko täällä joku? Miehet? Tulitteko jo jatkamaan?
Aivan kuin joku olisi liikkunut yläkerrassa. -Tämäpä merkillistä, Dagmar tuumi. Miehillä ei pitäisi olla siellä vielä mitään tekemistä. Dagmar huomasi myös eteisen katossa olevan uuden lampun. - Jahas, hän tuumaili. Tällainen tähän. Vai niin. No, sopiihan se. Samahan se on mitä katossa roikottaa, kun ei niihin kuitenkaan valoa tule.
- Onko siellä joku? Hän huuteli ylempään kerrokseen.