Dagmar oli ilmoittanut Fialle kauppaansa tulleen monenlaisia tuoretuotteita, joita hän ehdottomasti halusi tämän hankkivan lapsilleen syötäväksi.

Niinpä Fia lähti tutkailemaan Dagmarin Putiikin tarjontaa ja hän huomasikin oitis runsaat vihannesvalimoimat.

- Mutta tuossahan on sieniä! Fia mutristi huuliaan. Hyi!

- On siinä myös punajuuria, omenia, tomaatteja, paprikaa sekä metsämansikoita ja myös viljeltyjä mansikoita. Ne suuremmat, Dagmar huomautti.

- Katsohan kuinka komean värisiä porkkanoita ja aivan tuoreita salaatteja, Dagmar vielä houkutteli. Niistä saisit hyvää laitettavaa lapsille.

- Noistako? Fia empi. Tiedä sitä...

- Mutta mikäs tuo on? Fia näki seinässä riippuvan jotain.

-Se on valkosipuliletti, Dagmar kertoi.

- Se näyttäisi varmasti hyvältä minunkin keittiössäni. Sen minä otan... ja ehkä hieman mansikoita lapsille...

Niine hyvineen Fia marssi kotiinsa ja laittoi valkosipuliletin keittiöönsä.

- Arvasin sen näyttävän hyvältä täällä! Fia iloitsi.

Fia katseli uutta työtasoa, joka oli valmistunut keittiöön.

- Hieman tyhjältä näyttää vieläkin, hän mietti.

- Sama juttu, vaikka miten katsoisi, Fia mutisi. Jotain puuttuu...

- Ei ole hyvä näinkään, Fia kokeili asetella tarjotinta apupöydälle. Vie liikaa tilaa. Mihin kummaan minä tämänkin laitan?

- Näinhän sen tulee olla, hän vihdoin päätti. Nyt kaikki näkevät kuinka hienosti maalatun tarjottimen olenkaan saanut. En vain millään muista, keneltä sen sain. Olenpas minä huolimaton...

- Vielä aterinlaatikko hyllylle, niin alkavat tavarat olla pois lojumasta ympäri keittiötä, Fia laitteli.

- Nyt voinkin juoda kahvit, hän päätti touhuilunsa lomassa. Kunpa vain Erik jo saapuisi kotiin. Mikä sitä miestä oikein viivyttää? Voisimme juoda kupposet yhdessä nyt kun keittiökin alkaa olla valmis.

Samassa Fia oli kuulevinaan ääniä alapuolellaan olevasta Erikille sisustamastaan huoneesta.

- Mikäs kumma tuo ääni oli? hän kuunteli ja lähti kiiruhtamaan huonetta kohti.

Fia mietti, oliko peili mahdollisesti pudonnut takan päältä lattialle ja mennyt rikki.

- Voi surkeus, jos niin on käynyt, hän murehti

Hänen silmiinsä osuu joku outo kapistus heti hänen päästyään huoneen ovelle.

- Tykki! Fia tunnistaa. Mistä kummasta tämä on tähän tullut?

- Oih! Fia parkaisee. Aseita! Mistä nämä sitten ovat tulleet?

- Eikä tuolikaan ole siinä, mihin se viimeksi täällä käydessäni jäi, Fia huomasi. Kuka täällä on? Erik, sinäkö? Oletko tullut?

Yhtäkkiä Fia näki nimismies Callen suoristautuvan täyteen pituuteensa erään taulun edessä.

- Oh! Fia huudahti. Sinä? MItä..?

Calle istahti huokaisten tuolille. - Meillä on hieman juteltavaa, hän sanoi Fialle.

- Niin tuota, Calle ähisi. Olemme pulassa! Tai siis Erik... ja ehkä minäkin.

- Erik ei taida olla ihan sitä, mitä luulemme, Calle selitti. Toisaalta nämä miekat kuuluvat Ranskan armeijalle, kuten tykkikin...

- Nyt minä pyörryn! Fia huudahti. En taida haluta kuulla enempää!

- Älähän nyt, Calle lepyytteli. Ehkäpä keksin jotain, kun mietin. Toisaalta seinällä oleva taulukin on ranskalaiselle ansioituneelle sotilaalle suotu kunnianosoitus itseltään Napoleonilta. Kysymys kuuluu, miten nämä ovat Erikillä?Onko hän siis Ranskan armeijan sotilas? Erik? Napoleonin miehiä?

- Tämä kokoelma viittaa kyllä siihen, Calle näytti takan reunalla olevia patsaita. Erikin täytyy olla Napoleonin uskottu mies tai ainakin erittäin hyvissä väleissä Napoleonin kanssa. Oi, mikä sotku! Kun minun on taas ollut pidettävä hyvät välit Venäjän hallitsijoihin! Fia, tästä tulee kansainvälinen selkkaus! Venäjältä tuli nootti, että Bobrikovin murhaaja on tuotava sinne vangittuna ja epäilenpä pahan kerran...

- Ei! Fia parkaisi. Ei yhtään sanaa enää. Erik ei ole murhaaja!

-Tämä on pahemman luokan sotku, Calle mietti. Minun arvovaltani on kyseessä Venäjän suhteen, mutta saanen kyllä Ranskan armeijan kimppuuni, mikäli pidätän Erikin ja jos hän on sitä, mikä nyt on käynytkin ilmi.

- Tämä vaatii miettimistä, Fia sanoi. Siis sinä mietit sillä aikaa, kun juomme kahvit. Mennään!

- Emme edes tiedä missä Erik on, Fia sanoi heidän päästyään kahvipöytään.

- Minulla on aavistus, Calle tuumi. Meidän täytyy toimia yhdessä...

Myöhemmin Dagmarin eteisestä kuului hiljaista sipsutusta. Eteisen peilissä pilkahti varjo sen siirtyessä yläkertaan johtaviin portaisiin.

Eräästä huoneesta kuului pieniä ääniä.

- Ai, Calle oli pettynyt. Lintuja ne vain olivatkin...

Calle riensi toiseen huoneeseen, missä hän näki Dagmarin kaatavan mehua lasiin.

- Päivää, Dagmar, Calle tervehti. Kenelle sinä täällä mehua kaadat keskellä päivää? Eikö sinun kuuluisi olla kaupassasi?

- Itselleni toin valmiiksi jo yötä varten, Dagmar soperteli Callen kävellessä lähemmäksi vuodetta...

- Oletkos sinä kipeä? Calle uteli nähtyään vuoteessa sängynlämmittimen sekä lämminvesipullon.

- Vanhoja luita tahtoo joskus kolottaa, Dagmar totesi  hämillään huomattuaan hiustupon tyynyllä ja toivoen, ettei Calle kiinnittäisi siihen huomiota.

- Mutta mikäs se siinä on? Callen tarkat silmät erottivat jotain lattialla.

- Eikös tämä ole juuri niitä lasieläimiä, joita Erik tietää Fian keräävän? Calle kyseli. Miten tämä on sinun luoksesi joutunut? Dagmar?