Eräänä päivänä oli aika alkaa tutkimaan keittiön lamppua tarkemmin.

Hetken aikaa lamppua käsiensä välissä pyöriteltyään Dagmar havaitsi välähtävän valon, joka tosin katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mutta se antoi kuitenkin uskoa siihen, ettei lamppua tarvitsisikaan purkaa osiin vian etsimiseksi. Ja lopulta valo paloi valaisten keittiön pimeimmätkin nurkat.

Mutta Dagmarin irrotettua otteensa lampusta, valokin katosi.  - No jo on merkillistä, hän tuumi. Miten tässä talossa kaikki voikin toimia niin huonosti!  Dagmar hermostui... lähes. Sillä Dagmarilla oli yleensä hyvät hermot. Eihän hänestä muuten olisi taloansa korjauttamaan, ei ainakaan nykyisten remonttimiehien avulla.  Joten hän päätti kiivetä tuolille takaisin eikä luovuttaisi ennen kuin valo jäisi palamaan...

Melkoisen tovin äherryksen jälkeen hän lopulta havaitsi työnsä kannattaneen. Lamppu toimi kuin toimikin.

Sen kunniaksi hän päätti leipoa ruisleipiä, jotka jätti hellan päälle jäähtymään siksi aikaa kun päätti käväistä etsimässä talostaan jotain, minkä muisti nähneensä...

Paljon ennen Dagmarin syntymää,  edellisien sukupolvien aikana, oli taloon ilmestynyt pieniä esineitä, joita kutsuttiin kukkopilleiksi. Dagmar oli kuullut lapsuudessaan jo oman isoukkinsa kertoneen kummallista tarinaa.

Kauan, hyvin kauan sitten, oli ollut Ruotsi-Suomen ja Venäjän joukkojen välinen taistelu, jonka seurauksena ruotsalaiset joukot vetäytyivät asemiin Viipuriin ja venäläiset joukot jäivät Kyyrölän kylään. Oli sieltä taistelujen tuoksinasta ilmeisesti paennut yksi venäläinen sotilas, josta tarina kertoo...

Hän oli piiloutunut taloon, jossa kukkopillejä oli alettu valmistaa jo 1700-luvulla. Talossa oli asunut vanhempi pariskunta, joka elätti itsensä kukkopillien teolla. Sotilas oli autellut pariskuntaa muita talon töitä tekemällä ja oppinut samalla kukkopillien teon. Vaan kuinka ollakaan, jossain vaiheessa oli aika jättänyt pariskunnasta, ja sotilas oli päättäyt jatkaa matkaa eteen päin. Kyllästyneenä sotimaan hän oli halunnut  mahdollisimman kauas Venäjän läheisyydestä. Ja kauimmainen paikka, jonka hän tiesi, oli Suomen Lappi.

Sotilas oli sullonut tekemänsä kukkopillit salkkuihinsa, taskuihinsa, reppuunsa ja olipa jokunen piilotettu aluspaidan sisällekin, jotta mahdolliset ryövärit eivät löytäisi hänen aarteitaan. Aikansa vaellettuaan oli sotilas kävellyt nälkiintyneenä ja huonokuntoisena Pohjan perukoilla olevaan taloon mukanaan neljä kukkopilliä, jotka enää olivat hänellä jäljellä. Muut hän oli myynyt tai vaihtanut ruokaan matkansa varrella. Talossa oli annettu kulkijalle ruokaa ja yösija. Eikä ollut sotilaalla näyttänyt mikään kiire olevan matkaansa jatkamaan.

Monta pitkää tovia oli hän pirtin pöydän ääressä istunut ja näyttänyt kovasti ihailevan talon vaaleahiuksista tytärtä, jolla kosijoita oli ollut kotipitäjässäkin ihan riittämiin. Nuorten kanssakäyminen oli herättänyt juoruilua  pitkin kylää ja arvatenkin myös pahansuopuutta, eikä vähiten sen nuoren miehen mielessä, joka oli ajatellut tytön vaimokseen pyytää. Niinpä sitten, liekö tämä ollut syynä, kerran aamulla sotilas ei ollutkaan löytynyt vuoteestaan vaan maassa makasi pihatien vieressä aivan kuin olisi siinä ikuisesti jo maannut aikomattakaan liikahtaa enää mihinkään. Eikä ollut enää omatoimisesti liikahtanutkaan. Huhut kertoivat, mihin sotilaan maalliset jäännökset oli piilotettu,  mutta siitä oli itse kullakin omat epäilyksensä. Kadonnut oli sotilas, ja tytön silmät olivat kostuneet hänen tätä muistellessaan. Seuraaville sukupolville jäivät elämään tarinat, että Pohjan perukoilla kaukana, kaukana korvessa, metsän keskellä oli talo, jossa nämä rauhattomat sielut, niin tai ehkä vain toinen heistä, jatkoivat ikuista vaellustaan.

- Hyvin merkillistä, Dagmar mietti katsellessaan nyt lähes kaksisataa vuotta myöhemmin omia kukkopillejään. Sillä hänen oli kaikki se, mitä talossa oli. Myös ullakolta löytämänsä kukkopillit.

Dagmar puisteli päätään kummissaan miettiessään tarinaa. Jotenkin se toi kylmiä väreitä hänen selkäänsä. Hän päätti poiketa luokkaa katsomassa, sillä jostain syystä remonttimiehet pysyttelivät alimmassa kerroksessa hyvin mielellään. Mutta siitä Dagmar ei ollut ollenkaan pahoillaan, sillä tulisipa ainakin luokka nopeammin valmiiksi miesten häärätessä siellä työn touhussa.

Alimpaan kerrokseen ehdittyään, hän huomasi miesten laittaneen peilin seinälle.

Peilin alapuolella oli pieni hylly, jonka Dagmar oli saanut lahjaksi Vaahteravaaran pappilan väeltä.

- Tähän laitan kampani, Dagmar päätti. Kohta voinkin hakea tavaroitani SinisestäHetkestä ja pääsen kunnolla asumaan omaan talooni.

Dagmar meni luokkahuoneeseen, johon miehet olivat asentaneet käsienpesualtaan, sillä Dagmarin mielestä oli hyvin tärkeää opettaa lapsille siisteyttä. Käsienpesu olisi paljon helpompaa jouksevan veden alla kun ei tarvitsisi kantaa vettä kannulla huoneeseen.

Dagmar avasi ja sulki hanoja. Toisesta tuli kylmää vettä ja toisesta kuumaa. Se oli uutta Dagmarille itselleenkin. Hyllylle lavuaarin yläpuolelle hän laittoi pari mukia. - Tässä myös hampaat pestään, hän ajatteli. Kunhan hankin lapsukaisille vielä harjat sitä tarkoitusta varten. Ei pidä minun koulusta pääsevien lasten saada tekohampaita rippilahjanaan. Saavat opetella harjaamaan purukalustonsa kunnolla.

Dagmar jäi ihmettelemään juoksevan veden lorinaa ja täytyy myöntää, että taisi hän hieman vettä loiskuttaakin, innoissaan kun oli moisen ihanuuden saatuaan.