Sattuipa käymään niin, että Dagmarin nuorin veli Aaron, joka oli ollut suntio, oli joutunut kiipeämään kirkon katolle liikoja lumia alas lapioimaan. Mitenkäs siinä oli sitten onnettomuus sattunut, mutta niin vain kävi, että Aaron-suntio tipahtaa mätkähti maahan ja henkensä siinä rytäkässä menetti. Dagmar lähes ainoana perillisenä sai kun saikin veljensä jäämistön omakseen.

Ensimmäiseksi Dagmar päätti ottaa itselleen vanhan piianpeilin, joka oli Aaronin vanhalla iällä naidun vielä vanhemman puolison, Iitan peruja. Iitasta aika oli jättänyt jo kauan sitten ja Aaron oli yksikseen elellyt vuosikaudet hoidellen hevosiaan ja maalla olevaa tilaansa. Olipa hänellä tuohtakin kertynyt kukkaroon, joten omisti metsiä ja kaupunkiasunnonkin. Säästeliäästi elellen ei Aaron ollut tavaroita itselleen kovasti hamstrannut ja Dagmar katsoikin, että yli puolet kaikesta voi surutta roskiin heittää. Mutta peilin hän ottaisi.

Dagmar katsoi Aaronin kuva-albumia ihmetellen, miten veljensä oli kuvia näin säntillisesti albumiin liimaillut. Ja mistä lie oli albuminkin itselleen hankkinut? (kiitos, Eijuli, palkinnosta)

Dagmar huomasi albumin sisältävän kuvia sukulaisistaan, itsestään ja Aaronille niin tärkeästä hevosesta, jonka huhuttiin joutuneen mustalaisten myrkyttämäksi Aaronin joutuessa riitoihin näiden kanssa, koska ei ollut ladossa olevaa asettaan näille myynyt. Ja lopulta Aaronin majaillessa kaupunkiasunnossaan oli maatila tuhottu lähes olemattomiin eikä juuri mitään ollut jäänyt jäljelle.

Vain yksi orpo tuoli, jonka Dagmar ajatteli kauppaan tarvitsevansa, kunhan siihen uusi istuinkangas vaihdettaisiin haalistuneen kukallisen kankaan tilalle. 

Amanda rupesi heti töihin ottaen esille kankaan, josta puolet oli kadonnut jäljettömiin. Itse asiassa, Amanda oli aikonut tehdä kankaasta alushousut miehelleen Callelle, mutta toinen lahje oli hukkaan mennyt eikä yksilahkeisia housuja voinut kukaan pitää, joten nytpä kangas saisi uuden käyttökohteen Dagmarin tuolin päällisenä. - Pääseepä Dagmar takamuksineen lähimmäksi miesten alushousuja kuin koskaan aiemmin, Amanda hekotteli ilkikurisesti kangasta leikellessään.

Tulokseen Amanda oli melkoisen tyytyväinen. - Siinä on tuoli Putiikin pitäjälle, Amanda totesi.

Dagmar vei tuolin toimistopöytänsä eteen, sillä ketään hän ei ollut vielä kauppaansa päästänyt, mitä talon väki kummasteli kovasti. Mikä siellä niin salaista mahtoi olla?

Dagmar oli haetuttanut Aaronin tilalla lähes ainoaksi ehyeksi jääneen esineen ja se oli kuljetettu Kuuralehdon puutarhan viereiselle tielle. Siitä edemmäksi eivät miehet olleet sitä saaneet liikkumaan. Joten Dagmar kutsui kaikki talon aikuiset avuksi tätä tärkeää kapinetta pihalle siirtämään.

Naru sidottiin kapineen ympärille, ja Erik asettui vetämään toisten ähkiessä potkukelkalla esinettä millimetri kerrallaan eteen päin.

Lumikinoksista olikin hyvä apu esineen siirtämisestä, vaikka se painava olikin.

- Älähän rehki liikaa, Calle, Amanda toppuutteli miestään.

- Niin, tuumasi Dagmar, se ottaa vanhalle muuten sydämestä. Eikä varmaan Amanda mielellään toista kertaa jää leskeksi.

- Oles nyt siinä vaiti, Amanda tokaisi. Työnnä enemmän ja käytä vähemmän kieltäsi, niin saamme tämänkin hullutuksen valmiiksi tehtyä.

Lopulta oli kapistus saatu rahdattua pihalle ja Dagmar irroitti köydet sen ympäriltä.

- Tämä on muisto minun lapsuudenkotini pihalta, hän selitti toisille. Ainoa, mikä sieltä jäi minulle kaiken muun jouduttua tihutyön kohteeksi.

- Kyllä tästäkin on ämpäri joutunut teille tietymättömille, sanoi Erik ja istahti levähtämään kaivon kannelle raskaan rupeaman jälkeen. Calle läähätti etukumarassa yrittäen saada hengitystään tasaantumaan.

Amanda jäi tuijottamaan pihalleen ilmestynyttä kaivoa. - Jaahas, hän mietti. Tämäkin vielä. Kohta täällä ei löydy jalalle sijaa. Mitenkäs sitten puutarhassa kuljetaan!