Herättyään aikanaan oltuaan tovin pyörtyneenä, Erik lähti vähin äänin Ranskassa olevalta viinitilaltaan. Hän ei tiennyt, mitä ajatella: oliko hän uneksinut vai oliko kaikki sittenkin totta! Erik ei aikonut jäädä ottamaan selvää asiasta, kaikki selviäisi aikanaan. Joskus...
Niinpä hän oli hypännyt laivaansa, joka kuljetti häntä miehistön luotsaamaan päämärään. Sillä minne laiva oli joutunut, ei ollut Erikille mitään väliä. Niinpä yön pimeydessä laiva soljui satamaan joka oli Erikille aivan outo.
Aamulla Erik päätti lähteä tutkimaan, mihin hän oli joutunut ja mitä... khöm... kauppatavaraa hän saisi matkaansa. Pian Erik huomasi olevansa Kreikassa ja riemastui ymmärtäessään, mitä aarteita hän saattaisi hyvällä onnella löytää. Ei ollut hetkenkään epäilystä siitä, mitkä ajatukset Erikin mielestä häipyivät kuin tuhka tuuleen.
Korkealla kaupungin Akropolilla Erik erotti temppelin rauniot. Hän päätti hetimmiten lähteä tutkimaan paikkaa tarkemmin.
Käveltyään aikansa hän löysi kuin löysikin käytävän aarrekammioon, mutta Erikin pettymys oli sanoinkuvaamattoman suuri hänen tajuttuaan että haudanryöstäjät olivat tyhjentäneet koko paikan. - Ei voi olla totta! Erik karjui. Kuka ryökäle on tyhjentänyt paikan viimeistä rippeintä myöten! Ja minä joka tulen niin kaukaa! Eikö olisi voinut säästää edes jotain kaukomatkalaislle!
Erik heristi nyrkkiään miettiessään, minkä aarteen hän oli mahdollisesti menettänyt. Mitä jos hän joutuisi palaamaan tyhjin käsin kotiin? Tyhjin käsin!
Kaikessa surkeudessaan Erik tallusti vanhan kaupungin porteista sisälle ja hänen uskonsa aarteen etsintään oli kadonnut taivaan tuuliin, sillä paikka näytti hyvin hiljaiselta ja ... köyhältä.
Missään ei näkynyt ketään. Oliko täällä riehunut ruttotauti, joka oli hävittänyt tyystin asukkaat? Erik ihmetteli.
Erik kurkisti sisälle avoimesta ovesta, joka paljastui kirkon sisäänkäynniksi. - Nyt taitaa onnistaa, Erik hymisi tietäessään että kirkot sisälsivät monenmoista arvokasta tavaraa.
Eikä aikaakaan, kun hän oli löytänyt hämärän kätköpaikan, josta riuhtaisi nopeasti mukaansa jotain pientä helposti kuljetettavaa ja hieman isompaakin kannettavaa...
... sillä Erik ei voinut irrottaa katsettaan vanhasta harpusta. Hänen oli saatava se mukaansa, maksoi mitä maksoi. Tai siis, eihän Erik niistä mitään maksanut... Pienoinen ajatuksenhäivänen kulki johonkin lähimenneisyyteen, jossa hän näki Lilin sylissään kaksi poikaansa ja muisteli kuinka Lili oli aikoinaan soittanut pianoa ja kitaraa. Varmaan Lili osaisi soittaa myös harppua ja leppyisi hänen sillä tavoin karattuaan, jos hän veisi tälle tuomisina harpun.
Pikaisesti tavarat kainaloonsa työntäen Erik lähti kiiruhtamaan kujaa pitkin suuntaan, jossa hän arveli laivansa olevan, mutta kuinka ollakaan...
... kuja johti aukiolle eikä satamaan ja mikä pahinta ensimmäinen ihminen jonka Erik näki oli vartiossa oleva ritari muurin päällä.
Erik pysähtyi katselemaan ympärilleen ja huomasi vaatekaupan, jonka ikkunassa oli esillä muutamia asuja. Ennen kuin Erik ehti ottaa askeltakaan vartija muurin päällä oli huomannut hänet ja huusi jotain.
- Haloo, Erik vastasi. Ole ihan rauhassa! Olen merikapteeni Pohjan perukoilta ja olen kauppa-asiolla!
Vartija vastasi taas jotain ja kohotti aseitaan ikään kuin kehottaen Erikiä jatkamaan matkaansa. Erikiä ei toista kertaa tarvinnut osoitella vaan hän lähti juoksujalkaa etenemään muurin varjossa peläten vartijan havaitsevan hänen kantamuksensa.
Muurin harjalla kulkiessaan Erik ei voinut olla silittämättä mahtavaa tykkiä jonka suu osoitti ampuma-aukosta. Häntä harmitti, ettei hänen miehistönsä ollut voinut tulla mukaan jotta he olisivat voineet varustaa laivansa uudella tykillä.
Matkaa jatkaessaan Erik pysähtyi erään kaupan eteen, jonka sisäpuolella hän huomasi ulos katsovan miehen. - Haluaisikohan tuo mies tulla töihin laivalleni? Erik mietti. Jospa vaikka hänestä olisi viinitilalleni isännäksi, Erik mutisi itsekseen, kreikkalaiset ovat kuulemma hyviä viljelijöitä, mutta toisaalta miehestä voisi olla harmiakin. Saattaisipa se haluta ottaa tiluksensa kokonaan itselleen. Mitenkäs minun sitten käy?
Erik asteli eteen päin mietteissään ja katsoi ohimennen kujalle, joka sekin oli ihmeen hiljainen yhtä kujalla seisovaa miestä lukuunottamatta.
Mutta yhtäkkiä koko kylä heräsi kamalaan huutoon: OTTAKAA VARAS KIINNI!
Erik näki naisen juoksevan kangaskäärö kainalossaan ja äskeisen ikkunassa seisoneen miehen juoksevan kadulle kaupastaan.
- Rosvo! kauppias huusi. Ottakaa hänet kiinni! Hei, sinä siellä! Ota hänet kiinni!
Erik äkkäsi miehen tarkoittavan häntä itseään ja tajusi ettei hänellä itselläänkään olleet ihan turvalliset oltavat. Oli siis paettava. Hän nappasi kiinni naisen ranteesta ja lähti juoksemaan pois päin kaupasta ja heidän peräänsä huutavasta miehestä. Nainen pysytteli hänen rinnallaan, sillä Erikillä itsellään oli hankalasti kuljetettavat kantamukset, jotka tahtoivat hidastaa hänen pakenemistaan.
Lopulta he löysivät paikan, jossa saattoivat hengähtää hetken aikaa. Erik katsoi patsasta himoiten, mutta huomasi sen nopeasti liian isoksi ja painavaksi.
Lähettyvillä oli kuitenkin jotain, mikä kiinnitti Erikin huomion... Pikaisesti hän täydensi laukkunsa sisältöä muutamalla esineellä.
- Mitä sinä varastit kaupasta? Erik kysyi naiselta luullen, ettei nainen kuitenkaan ymmärtäisi hänen kysymystään, mutta Erikin hämmästykseksi nainen vastasi hänelle mongertamatta kreikkaa, jota Erik ei ollut vielä koskaan oppinut.
- Sovitin tätä pukua, nainen selitti. Tajusin kuitenkin sen olevan minulle aivan liian kallis, sillä olen pelkkä keittiöpiika.
Erik katsoi naista ja näki tämän yllä saman puvun, mitä oli kaupan ikkunassa aiemmin katsellut .
- Joten nyt en voi palata takaisin palkolliseksi samaan paikkaa, sillä sieltä minut saataisiin kiinni heti, nainen nyyhkytti.
- Lähtisitkö minun kanssani Ranskaan? Erik kysyi nopeasti.
- Sinun kanssasi? Nainen mietti. En oikein tiedä... Emme edes tunne toisiamme!
- Onko sinulla muuta vaihtoehtoa? Erik tiedusteli. Ja sitä paitsi taidamme olla samassa veneessä...
- Niin, nainen muisteli. Sinä todella taisit varastaa itsekin kansallisaarteita juuri äsken. Nainen nyökkäsi päätään Erikin laukkua kohti, josta pullisteli jo jos minkä näköistä tavaraa.
Harmitellen että oli joutunut jättämään ison patsaan puistoon seisomaan Erik osoitti naiselle rantaa ja viittasi naista tulemaan mukaansa.
- On parempi lähteä liikkeelle ja piilottaa saalis, Erik hymähti. Jos nimittäin aikoo sen pitää itsellään samoin kuin vapautensa. Enempää ei Erikin tarvinnut naista taivutella.
Naisen tietojen myötä he jopa lähtivät purjehtimaan naapurikaupunkia kohti, missä naisen mukaan saattoi olla lisää rikkauksia kahmittavana.
Auringon porottaessa täydeltä terältä niin että hiki heti iholta erittyessään haihtui ilmaan, Erik kapusi naisen perässä korkeammalle ja yhä korkeammalle. Tuntui, ettei matka loppuisi milloinkaan. Kiviset portaat olivat liukkaat ja kapeat ja niillä sai asetella huolella jalkansa ettei lipsauttaisi vahingossakaan itseään putoamaan alapuolella häämöttävään mereen.
- Toivottavasti reissu on tämän vaivan arvoinen, Erik jupisi. Yhtäkkiä he olivat perillä ja nainen viittoili Erikiä astumaan kalliossa olevaan holviin.
Holvin perältä Erik löysi vanhan kypärän jonka hän nopeasti puhdisti kädellään kuin ihmetellen, miten joku ritari oli sellaisen voinut päästään tänne unohtaa.
- Sotilaat kuolivat janoon, nainen selitti Erikille kuin olisi tiennyt toisen ajatukset. Nyt nopeasti. Jatketaan matkaa! Nainen hoputti Erikiä, joten Erik kahmaisi kypärän ja sen alla olevan maton sen kummempia miettimättä ja riensi naisen perään.
- Tuon kirjan minä haluaisin, Erik viittoili naiselle, mutta tämä pudisti päätään.
- Ei sitä, nainen kielsi. Sen ottaminen tuo huonoa onnea. Ja nainen astui kirjan eteen, teki ristinmerkin ja kumarsi päätään Erikin ihmetellessä naista, jonka oli nähnyt varastavan kaupasta itselleen vaatteita ja nyt pyytävän anteeksi syntejään. Kummallista, Erik puisteli päätään.
- Voi ei, nainen kiljaisi heidän päästyään alempana olevalle paikalle, joka ilmiselvästi oli tyhjennetty kaikesta, mitä sen sisällä oli sitten ollutkaan.
- Voi ei! Erik huusi lyöden nyrkillä päätään. Tällainen matka ihan turhaan! Eikö täällä todellakaan ole mitään!
Erik lähti laskeutumaan satamassa olevaa laivaansa kohti sumein silmin. Aarre oli mennyttä! Aarteeni! Kuka sen oli kehdannut viedä! Erik käveli pää painuksissa puhumatta naiselle sanaakaan.
Päästyään satamaan, jonne he olivat piilottaneet Erikin tähän asti kynsiinsä saamat tavarat, nainen osoitti niitä ja sanoi: - Eikös siinä ole yllin kyllin jo?
Erik katseli mietteissään tavaroitaan. - Riittävästi? Riittääkö mikään koskaan?
- Katso nyt tuota tavarapaljoutta, nainen näytti. Kukaan ei ole viime vuosina onnistunut löytämään juuri mitään, saati että olisi saanut niitä vähäisiäkään kuljetettua ulos maasta. Joten jos sinä onnistut, olet onnenpoika! Sinullahan on mielettömän arvokkaat ikonit ja kullasta kudottu matto, sekä kypärä kilpineen ja entäs tuo sanomattoman arvokas norsupatsas ja tuo hopeinen jumalapatsas! Milloin oikein sen sait käsiisi? Et sinä ole tyhjin käsin maasta lähdössä, nainen tuumasi lopuksi.
- Katso minä sain vaihtokaupassa vain päälläni olevan puvun jonka vaihdoin tuohon, nainen näytti vanhaa rikkinäistä mekkoaan. Sinä saat olla tyytyväinen osuuteesi.
- Ja mitäpäs jos suuntaisimme tuonne kohti Turkin rannikkoa laivallasi ennen kuin lähdemme Ranskaan? Nainen esitti. Luulen, että niin olisi turvallisempaa. Eksyttäisimme mahdolliset peräämme tulevat takaa-ajajat. Ja viisainta olisi lähteä niin nopeasti kuin suinkin.
Erik katsahti naista ja mietti mielessään, oliko tehnyt tälle selväksi haluavansa tämän Lilin luokse Ranskaan viinitilalleen asumaan ja auttamaan Liliä lapsen- ja kodinhoidossa. Ettei vain nainen kuvitellut mitään muuta!
