Jussinkaskeen tekemänsä vierailun päätyttyä Dagmar suuntasi matkansa huonekalukauppaan katsomaan mitä kaikkea etelän kaupassa mahtoi olla tarjolla.

Matka ei ollut liian pitkä kävelemällä kuljettavaksi, joten Dagmar päätti kuluttaa aikaansa jalan kauppaan menemällä, koska halusi olla omissa ajatuksissaan ja pohtia kaikkea Jussinkasken Helmiltä kuulemaansa.

Lopulta Dagmar saapuikin kauppaan, mutta tutkittuaan siellä olevien kalusteiden hintoja ja kurkistettuaan laukussaan olevia varoja, päätti hän matkata vielä etelämmäksi. Toisaalta hän sai näin viivytettyä toista välttämätöntä tapaamista hieman myöhäisemmäksi ajankohdaksi... ja hän halusi saada jotain tuliaiseksi sopivaa mukaansa tähän tapaamiseen.

- Mitähän minä täältä voisin viedä kotiini? Dagmar mietti katsellen tavarapaljoutta.

- Tuo pöytä ei ole aivan sopiva siihen, mihin ajattelin pöytäni sijoittaa, Dagmar katsoi. Mankeli olisi kuitenkin erittäin tarpeellinen, kunhan saan taloni parempaan kuntoon ensin.

- Tämä pöytä olisi tarkoitukseen oikein sopiva, hän päätti. Ehkäpä otan sen kotiini.

Saatuaan ostokset tehtyä Dagmarin oli vihdoin ja viimein suunnattava itsensä seuraavaan paikkaan. Hän kulki siis korkealle Pispalanharjulle, jonka nimi oli peräisin kaukaiselta ajalta, jolloin piispat vielä olivat tehneet tarkastusmatkoja sekä yöpyneet taloissa. Nämä yömajat nimettiin sittemmin Pispoiksi tai Pispaloiksi, ja Pispala yleistyi koko maaseutukylän nimeksi.

Asukkaat suunnittelivat ja rakensivat talonsa itse eikä alueella ollut asemakaavaa, joten Dagmarilla oli pienoisia vaikeuksia löytää etsimänsä talo. 

Pienet kujat, portaat ja pitkin poikin rakentaminen olivat Pispalalle ominaista. Mutta tämä ei ollut vielä oikea talo. Dagmar jatkoi siis matkaansa.

- Ah, Dagmar huokasi. Nyt alan lähestyä matkani päätä! Tässä on tämä Rajaportin sauna, jossa on saunottu aivan 1800-luvun lopusta alkaen.  Yhdessä miehet ja naiset! Dagmar kauhistui. Mutta nyt on jo talojakin ilmestynyt tähän aluksi aivan autioon kortteliin, vaikka tämäkin on aivan lähiaikoina tapahtunut. Mutta mihinkäs minun pitikään...?

Viimein Dagmar löysi etsimänsä ja poikkesi pihaan, jossa istui mies puutarhatuolilla.

- Sinä olet siis Jakob? Dagmar aloitti.

- Aivan niin, mies vastasi. Se minä tosiaan olen. Kukas sinä sitten..?

- Tulin Jussinkaskesta, Dagmar vastasi. Minä tulin tapaamaan vaimoasi, mutta ensiksi haluan nähdä lapsenne.

Jakobilla ei ollut aavistustakaan, mikä oli vanhan naisen mainitsema Jussinkaski, mutta koska nainen ilmiselvästi oletti hänen tietävän, antoi hän naisen luulla, että hän ymmärtäisi asian. - No, tervetuloa sitten, mies tuumasi ja ohjasi Dagmarin sisälle.

Ylimmässä kerroksessa oli poika soittimensa ääressä. -Tämä on esikoisemme Jussi, Jakob esitteli.

- Isä, minä olen Joel! Poika puuskahti. Miksi sinä aina kutsut minua Jussiksi?

- Täällä lastenhuoneessa ovat Eemil, jatkoi Jakob lastensa esittelyä. Hän istuukin tuossa autolla leikkimässä. Sitten isompi tyttäremme Kaisa...

- Isä! Tyttö kiljaisi. Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että olen Katarina! Katarina! En halua, että kutsut minua Kaisaksi!

- No niin tai näin, Jakob-isä lohdutti tytärtään. Sama tyttö sinä kuitenkin olet. Niin.. tosiaan.. Olin aivan unohtaa. Onhan meillä tuo pienokainen, joka sai nimensä ihan vasta. Siis tänään oikeammin.  Hän on .. Mikä hän nyt sitten olikaan?

- Aralia! Huudahtivat huoneessa olevat lapset yhteen ääneen.

- Ai, minä siis myöhästyin kuitenkin ristiäisistä! Dagmar harmitteli Jakobille. No, kiva tavata teidät, Dagmar sanoi lapsille. Nyt menen tapaamaan äitiänne.

Täpötäydestä keittiöstä Dagmar löysi naisen, joka hänet huomattuaan pysähtyi niille sijoilleen - Oletko se sinä? Siis.. Oletko..!

- Päivää, Johanna, Dagmar sanoi syleillen naista. Kyllä! Minä olen äitisi! Kului liian pitkä aika, että pääsin sinua katsomaan, mutta olen kuullut Jussinkasken Helmi-mummolta kaiken sinua koskevan, ja sinä olet ollut mielessäni siitä asti, kun jouduin sinut kasvattiäidillesi antamaan. Siihen aikaan kun synnyit, ei voinut yksinäinen nainen pitää lastaan. En kertonut sinusta edes omille vanhemmilleni, sillä isäsi vanhemmat eivät minua huolineet köyhyyteni vuoksi vaimoksi pojalleen. Edes isäsi ei tiedä sinusta mitään. Mutta nyt aion olla mummi lapsillesi. Vaikka välimatka asettaa tapaamiselle rajoja. En pääse kovin usein tänne. Etkä sinäkään tyttöraasu taida kovin rikas olla? Asuntosi on hieman... Hmm...

- Minusta tämä asunto on oikein viihtyisä, Johanna vastasi. Mitä siitä jos onkin elämisen jälkiä.  Niin ja onhan tämä jo aika vanha talokin. Eikä täällä ole kunnostamiseen tarvikkeitakaan.

- Minä toin sinulle tapettia, Dagmar sanoi ja näytti rullia.

- Oi, tämän laitan lastenhuoneeseen, Johanna sanoi tyytyväisenä katsellen vaaleaa pallokuvioista tapettia. Se on juuri sopivan vaalea. Ja tuosta toisesta voin ehkä laittaa eteiseen tai.. ?

- Mutta juuri tätä minä olen halunnut makuuhuoneeseeni! Johanna riemastui nähdessään vielä viimeisen tapetin. Kiitos, kovasti! Mutta nyt menehän istumaan Jakobin luo puutarhaan, niin taion jotain syötävää sillä välin! Kai sinä jäät yöksi, nyt kun tulit?

Ja niin Dagmar meni Jakobin luo istumaan. Ja hän kertoi tälle koko tarinan itsestään ja tyttärestään. Nyt hän tiesi, ettei enää koskaan tulisi olemaan niin yksinäinen kuin joskus aiemmin oli ollut, sillä lasten riemukkaat sisältä talosta kuuluvat kiljaisut kertoivat, että hänellä oli ihan oma perhe, johon hän aina osana kuuluisi.