Yhtäkkiä eteisen penkillä torkkuessaan Amanda havahtuu pihalta kuuluvaan huutoon! - Amanda! miehen ääni kuului vaativana.

Amanda ponnahtaa istualleen. Oliko hän nähnyt unta?

Hän nousee ja menee katsomaan, oliko pihalla joku.

Aluksi Amanda huomaa vain ison lasivitriinin, joka seisoo hänen pihallaan, mutta siristeltyään silmiään illan hämärässä, hän lopulta havaitsee miehen hahmon vitriinin vieressä. - Amanda, mies sanoo hänet nähtyään. Katso mitä toin sinulle!

Amanda menee tutkimaan vitriiniä joka sisältää toinen toistaan kauniimpia esineitä. - Calle, mitäs tämä nyt on? Hän kysyy ihmetellen.

- Tultuani työmatkalta kylän läpi minut pysäytti kirvesmiehen apulainen, joka sanoi olevansa jostain teettämästäsi vinttiremontista velkaa, Calle-nimismies selitti. Siitä hyvästä hän lahjoitti tämän vitriinin, jotta velka tulisi kuitatuksi.

Postissa oli myös ollut paketti sinulle, mutta se oli hajonnut ja kaikki osat olivat olleet irrallisina, joten kylän käsityöläiset olivat kasanneet osista lasivitriinin täyteen esineitä, mitä olivat osista aikaansaaneet! (Kiitos, Maarit, näistä ihanista ja runsaista sekä mielettömän ylellisistä pikkutavaroista!)

- Oi! Amanda ihasteli vitriinin sisältöä. Kauniita ne ovatkin!

Ylimmällä hyllyllä oli pikareita ja kynttilänjalkoja kynttilöineen.

Toisella hyllyllä oli kultaesineistöä. (pikkutarjotin Doloreksesta tilauksen kylkiäinen ja keskellä oleva joku joulukoristeen osa, muut Maaritilta)

- Kaikki ovat todella kauniita! Amanda huokailee ihastuksissaan saamatta katsettaan irti kauniista esineistä.

- Miten tämä puutarha näyttää niin muuttuneelta? Calle ihmettelee äkkiä.

Callen katse kiertää puutarhaa. Pöytäryhmä on entisellä paikallaan. Samoin silta ja lampi ympäristöineen näyttävät yhä samoilta...

Sillan vieressä oleva Ihmepuu huojuu heikosti helisyttäen oksallaan olevaa tuulikelloa, vaikkei tuulenvirekään käy milloinkaan Kuuralehdon puutarhassa. - Eikö tuo muurin aukosta näkyvä maisema ole erilainen? Calle miettii ääneen nyökäten kohti porttia. Onko Kuuralehdon laaksossa tapahtunut jotain minun poissaollessani? Mutta Amanda ei kuule Callen ihmettelyjä syvennyttyään tutkimaan saamiaan kauniita esineitä.

Sillan takana olevasta ruukusta solisee pieni puro kiviä pitkin alas lampeen ja lyhdyssä oleva valo luo varjoja ympärilleen. Tuuliviirikukko istuu kaivon katolla  pyörähdellen silloin tällöin mielensä mukaan suunnaten nokkansa mihin milloinkin.

Yhtäkkiä Calle huomaa hahmon kukon takana. - Mitä ihmettä! Hän huudahtaa saadan Amandan säikähtämään. Tuolla on joku! Calle osoittaa puutarhan nurkkaa kohti. - Ei kai nyt sentään, Amanda vastaa rauhallisesti kääntymättä edes katsomaan. Kukapa siellä olisi? Sillä Amanda tietää jotain, mistä Callella ei ole aavistustakaan.

- Nyt se katosi! Callen ääni kuulosti järkyttyneeltä. Samoin kuin kukko! - Ei sieltä mikään ole kadonnut, Amanda tuumii. Jos on ikinä mitään ollutkaan. Ehkä se oli vain tuo sinun pöllösi, joka lenteli?

- Mutta tuo kaariportti? Calle näyttää. Eihän se ole ollut aiemmin tuossa? Tämä puutarha on selvästi suurentunut!

- Eihän se nyt mitään suurentunut ole, Amanda toteaa. Kuuralehdon laaksohan se vain näkyy entistä paremmin kun puita on kaadettu pois edestä.

Calle puisteli päätään ihmetellen, mistä ihmeen puista Amanda oikein puhui. Hän ei muistanut puutarhan tällä laidalla aiemmin puita nähneensä. Jotain outoa tässä puutarhassa oli tapahtunut. Mutta mitä? Ilmiselvästi kaariportista aukeni käynti laaksoon, mutta portin vieressä oli kivipilari, jonka toiselta laidalta tuntui kuin olisi voinut mennä toiseen paikkaan kuin itse portista. - Näenkö minä näkyjä? Calle mietti.

- Uskaltaakohan tuosta portista astua läpi? Hän ajatteli mielessään ja päätti saman tien olla kokeilematta asiaa.

Moni seikka tuntui puutarhassa olevan eri tavalla aiempaan verrattuna. Ei kai hänen muistinsa ole alkanut pettää? Mutta hän ei uskaltanut kysyä Amandalta mitään, sillä Amanda tuntui suhtautuvan puutarhaansa ihan luonnollisesti. Eikö hän tajunnut, ettei se ollut sama kuin ennen?

Calle siirtyi katsomaan puutarhasta avautuvaa uutta näkymää hieman kauempaa.

Vilkaistuaan kohti vinttikaivoa, hän huomasi ämpärin paikalla Fian ja Erikin lasten kastelukannun. - Et kai sinä ole antanut lasten leikkiä kaivon kannella? Calle torui Amandaa. - E-een, Amanda takelteli ja huomattuaan saman kuin Calle, hän sanoi nopeasti. S-sse jäi minulta siihen! Olin ottamassa kukkien kasteluvettä, kun joku keskeytti minut... ja sitten... sitten... unohdin sen siihen...

- Eipä ole ollenkaan sinun tapaistasi, Calle totesi epäillen.

- Minulla jäi nuo puutarhavälineetkin tuohon keskellä polkua, Amanda huomautti. Pitääkin siirtää ne sivuun ennen kuin joku kompastuu niihin!

Yhtäkkiä hän muisti jotain ja kehoitti miestään: - Tulisitko sisälle, Calle. Minullakin on sinulle jotain näytettävää...

Amandan lähdettyä kiipeämään portaita sisälle hän mutisi mennessään niin hiljaa, ettei Calle kuullut: - Herbert-kiltti, älä näyttäydy Callelle! Äläkä siirtele tavaroita noin hulluihin paikkoihin!

Nimismies Calle, joka nyt oli saapunut kotiin vaimonsa luo jäi vielä toviksi katsomaan ympärilleen miettien, mikä salaisuus puutarhasssa oikein piilee. Tavalla tai toisella hän päätti ottaa asiasta selvää! Ja sen päätöksen tehtyään, hän lähti helpottuneena Amanda perässä sisälle.

Eteisessä Amanda odotti häntä ja Calle ojensi kätensä kohti vaimoaan. - Tule niin halataan oikein kunnolla! Kun Amanda ei liikahtanutkaan, Calle katseli ympärilleen ja ymmärsi Amandan sisustaneen eteisen oikein kodikkaaksi. - Oletpas tehnyt tästä hienon! Hän kehui Amandaa, koska luuli Amandan sitä odottaneen. Mutta sitten...

Hän näki lattialla kasan outoja tavaroita... ja naulakossa jonkun takin hihan... likaisen hihan...

- Mitä tämä tarkoittaa! Calle parkaisi käännyttyään katsomaan ja nähtyään kammottavan verisen sotilastakin naulakossa...