Varoitus: sisältää lopussa kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää ;)

Käytyään postitoimistossa, joka sattui olemaan Dagmarin työpaikka, ja kannettuaan postin tuomat ostoksensa sekä saamansa lahjat kaukaiselta tuttavaltaan, Amanda istui yksin typötyhjässä talossaan melkoisen sekasotkun keskellä.

Amanda ihaili saamiaan taulua, kynttilälampettia ja monia muita hienouksia, jotka oli lahjana saanut, mutta niiden aika olisi myöhemmin löytää oma paikkansa. Aikansa mietittyään, hän päätti että jokin tolkku oli asioihin saatava.

- Talohan on yksin minun, hän tokaisi ääneen. Silloinhan minä voin tehdä talolleni mitä haluan. Ihan aluksi tänne on saatava varastotilaa, jotta tavaroille saadaan kunnon säilytystilat.

- Ullakko on totta totisesti kunnon remontin tarpeessa, Amanda mietiskeli. Mutta ihan ensi töikseni sinne on saatava kunnon portaat, sillä vaikken vielä vanha olekaan, en kykene tuollaisia tikapuita pitkin ylös kapuamaan tavaroiden kanssa.

- Kun olen saanut kunnon portaat, minä teetän ullakolle myös reilusti säilytyshyllyjä kaikille tavaroillemme ja vaatteillemme, Amanda näki silmissään, miltä tuleva ullakko remontin jälkeen näyttäisi. Mutta ensiksi oli saatava ne portaat.

Amanda sai monien yhteydenottojen jälkeen kiinni puusepän apupojan, joka kertoi puusepän olevan kovan kuumeen kourissa eikä näin ollen kykenevä laisinkaan töihin. Ties paranisiko koko mies enää, niin pahalla äänellä yski, selitti apupoika. Kuumehoureisena oli puuseppä kuulemma maannut jo viikon eikä loppua näkynyt. Ei syönyt, ei juonut eikä tarpeillaankaan saanut käytyä, jatkoi poika selontekoaan.

- Kun minä niin tarvitsisin ne portaat, Amanda tuohtui jo apupojan tarinoinnille puusepän tarpeillakäymättömyydestä. - Maksaisin kyllä hyvin, siitä ei olisi kiinni ollenkaan. Että jospa apulainen osaisi neuvoa jonkun, kenen puheille Amanda voisi kääntyä portaat saadakseen.

- Noo, tuota, takelteli puusepän apupoika. Ehkäpä minä tiedänkin erään. Tulemme sinne Amanda-rouvan luokse ottamaan mittoja niin osaamme... siis hän osaa oikeankokoiset portaat Amandalle rakentaa.

Monen monituista reissua teki puusepän apupoika Amandalle tuntemattoman miehen kanssa Amandan luokse. Välillä he mittoivat ullakon kulkuaukon leveyttä, välillä huonevälin korkeutta, välillä istuivat juomassa kahvia Amandan luona käymättä ollenkaan ullakon lähelläkään. Niin kului tovi jos toinenkin.  Lopulta Amanda parahti: "Tuleeko niitä portaita vai ei?"

- Kyllä, kyllä, miehet totesivat yhdestä suusta. Kun se on hieman rahasta kiinni se portaiden kuljettaminen...

Lopulta Amanda pisti tukon seteleitä miesten kouraan ja käski näiden tuoda portaat heti huomispäivän aikana tai hän panee nimismiehen asialle.

- Ai? Ihmettelivät miehet. Niinkö Amanda-rouva meinaa? Ja Amanda selitti, kuka nimismies oikein oli ja silloinkos miehille tuli palava kiire lähteä toimittamaan porrasasiaa eteen päin.

Seuraavana päivänä portaat saapuivat kuin saapuivatkin ja miesten ollessa lähdössä, Amanda kiljaisi heidän peräänsä: "Mutta enhän minä, hyvänen aika, yksin kykene portaita paikoilleen laittamaan!

- Kun ei siitä paikoilleen laittamisesta ollut mitään puhetta, mutisi tuntematon mies puusepän apupojan katsellessa tiiviisti varpaitaan.

- Jos siitä pitää erikseen maksaa, Amanda tokaisi, niin kertokaa hinta!

- Sovitaanko että teemme pystytyksen puoleen hintaan? Kysyi tuntematon arpinaamainen mies.

Miesten ähistessä portaiden kimpussa ja saatuaan ne käyttökelpoisiksi, apupoika tuumasi: "Ei ole enää Kankkulankaivon heinäladossa yhtä hienoja portaita kuin mitä Amanda-rouvalla... Mutta silloin arpinaamainen mies potkaisi häntä sääreen.

- Niin siis..., mies vilkaisi Amandaa, apupoika tarkoittaa, että sinne Kankkulankaivon heinälatoonkin tuli uudet portaat, eivätkä ne ole läheskään näin hienot kuin nämä.

Amanda ei osannut mieltää, miksi miehet vertasivat hänen portaitaan Kankkulankaivon uusiin portaisiin mutta hän ei jaksanut kauaa sillä asialla vaivata päätään.

- Juu, apupoika aloitti, nyt pitääkin lähteä seuraavaksi tekemään jonkunlaiset portaat Kalkkitien Magnuksen navettaan, kun sieltä oli kuulemma portaat hävinneet yön aikana... Ja taas potkaisi arpinaamainen mies apupoikaa. - Nyt lähdemme tästä, hän osoitti sanansa sekä Amandalle että apupojalle, jolle yritti kovasti silmiään räpsytellä.

- Juu, apupoika hieroi nenäänsä, että jos Amanda haluaa jotain muuta, niin toki tulemme auttamaan...

- Voisimme rakentaa Amandan ullakolle hyllytilaa, keskeytti arpinaamainen mies ja potkaisi jälleen apupoikaa. Jos siis Amanda- rouvalla vain on rahaa maksaa palkka! Mies kumarsi kohteliaasti Amandaa kohti.

Koska miesten apu oli enemmän kuin tarpeen oman miehensä ollessa ties missä työmatkalla, palkkasi Amanda miehet tekemään ullakon valmiiksi. Amanda vahti miehiä silmä tarkkana, sillä jokin miesten käytöksessä kummastutti häntä. - Ihan hupsu en sentään vielä ole, hän kajautti ilmoille miesten ahertaessa ullakolla, josta samassa kuului kova rysähdys ja sitä seurasi pitkä hiljaisuus joka keskeytyi äänekkääseen puheensorinaan. Aivan kuin miehet olisivat kinastelleet jostakin. Vähin äänin miehet piakkoin ilmoittivat saaneensa työnsä valmiiksi ja kertoivat asentaneensa valotkin ullakolle, jottei Amandaa pelottaisi sinne mennä. - En minä sentään mikään hupakko ole! Amanda tokaisi miesten poistuessa.

Amanda joutui siirtämään painavan arkun pois portaiden edestä.

Hän lähti kapuamaan varovaisesti portaita ylös empien portaiden kestävyyttä.

Ullakolle päästyään Amanda laitteli sikin sokin olleet tavarat hyllyille ihmetellen, kuinka vanhoilta miesten laittamat hyllyt oikein näyttivätkään, vaikka tietääkseen hän oli uusista levyistä maksanut.

Paikka toisensa jälkeen täyttyi lattialla siihen mennessä lojuneista vaatteista. - Kyllä onkin mukava järjestää kaikki kunnolla paikoilleen, Amanda myhäili ollen välittämättä epäilyksistään rakennusmiehiä kohtaan.

Pääasia, että kaikelle oli nyt oma paikkansa.

Amanda jätti kaulahuivin ja villasukat näkyville, jotta muistaisi ottaa ne siitä alas lähtiessään, koska pakkanen paukkui nurkissa ja jäätävä veto kävi lattianrajassa.

Lopulta Amanda oli saanut kaiken itseään tyydyttävään järjestykseen.

Hän oli jo aikeissa poistua ullakolta...

... kun hän huomasi jotain unohtuneen keskelle ullakon lattiaa...

Hän kurkisti tarkemmin matkalaukkua ja ihmetteli kenen se mahtoi olla...

Amanda päätti palata katsomaan laukkua. Olikohan se unohtunut rakennusmiehiltä?

Laukun avattuaan Amanda näki maaliin tahriutuneen vaatteen.

Tarkemmin laukussa olevia vaatteita katsottuaan Amanda ei ollutkaan ihan varma, oliko väri maalia...

Amanda nosti vaatteen tutkiakseen sitä paremmin. Hän näki keskellä ansiomerkkiä reiän...

Nopeasti Amanda sulloi takin takaisin laukkuun, jonka työnsi ullakon takimmaiseen nurkaan.

- Voi kamalaa, hän voihki. Surkeuden surkeus! Minun ullakollani! Millainen minun mieheni oikein onkaan! Mitä minä nyt teen? Milloin hän oikein palaa kotiin? Maaliskuussako hän sanoi tulevansa? Nyt hänellä onkin selittämistä ja paljon! Miten minä jaksan odottaa tämän asian kanssa niin kauan?