Eräänä päivänä päätti Fia mennä vastaan lapsia näiden lopetettuaan koulupäivänsä Dagmarin talossa. Fia kuulosteli luokan oven takana, mutta luokassa tuntui olevan ihan liian hiljaista, jotta siellä olisi monipäinen lapsilauma voinut olla - ainakaan hereillä.

Fia raotti hiukan luokan ovea ja kurkisti varovaisesti sisään.

Vesi juoksi hanoista aivan kuin joku olisi yllättänyt luokan oppilaat ja nämä olisivat kiireessä poistuneet paikalta jättäen  hanan juoksemaan kesken käsien pesun.

Hän näki pöydän, jolla oli kirjoja, kirjoitustarvikkeita sekä monenlaisia muita koulutarvikkeita, mutta kukaan ei istunut pienen pöydän ääressä työskentelemässä.

Opettajan pöydän vieressä lojui reppu ja opettajan työpöytä oli samoin sen näköinen kuin kaikki olisi jätetty kesken aivan yllättäen. Kirjat olivat huolimattomasti pinossa ja karttakeppi oli jäänyt pöydälle.

Luokan perällä oleva ompelunurkkaus oli jäänyt odottamaan joko työn jatkajaa tai töiden pois korjaamista. Myös isomman lapsen pulpetti tönötti luokkahuoneen keskellä kirjoituspaperi ja sulkakynä oppikirjojen kanssa sen päälle unohdettuna.

Luokassa oli hämärää, mutta ikkunasta kajastava valo osui akvaarioon, joka oli ainoa elonmerkki koko luokassa. Kalat uiskentelivat hiljaa edestakaisin. Muuta elollista ei luokassa ollutkaan. Fia kokeili sytyttää kattolamppuun valoa, mutta valot eivät suostuneet syttymään. Luuranko loi aavemaisen tunnelman seistessään seinustalla.

Pelkäämättä Fia asteli luurangon luo ja katsahti sen pään yläpuolella olevia tauluja. - Ai, hän supatti. Onpas mukavaa, kun luokassa on lapsille näin paljon oppimateriaalia. (Joulukalenterista, HoO:lta. Kiitos paljon näistä)

Akvaarion alla olevalla tasolla oli sivuun työnnettynä kasvio ja mikroskooppi.

Fia päätti lähteä katsomaan ympärilleen, jos löytäisi lapset muualta talon huoneista.  Pienen pöydän ohi mennessään hän hymyili nähdessään helmitaulun pöydän päällä. - Oi, hän henkäisi. Ihan kuin olisin omassa lapsuudessani. Minäkin laskin juuri tuollaisella helmitaululla tällaisessa pienessä luokkahuoneessa kuluneiden kalusteiden keskellä. Mutta missä ihmeessä lapset voivat olla?(helmitaulut ovat joulukalenteri yllätys samoin HoO:lta. Kiitos näistäkin ihanuuksista)

Fia nousi portaita kerroksen ylemmäs, sillä aivan kuin hän olisi kuullut ääniä ylempää talosta.

Kummallinen valonkajo osui portaikkoon, vaikka Fia huomasi ettei kattovalo sielläkään palanut. Hän huomasi portaiden vieressä kulmatuolin, millaista ei ollut eläissään aiemmin nähnyt. Dagmarin vanhempien jäämistöä, ihan selvästi, hän totesi mielessään. Hmm... aivan kuin jotain rapinaa olisi kuulunut tuolin takaa...

Hän kurkisti lattianrajaan nähden pienen harmaan ja pelästyneen hiirenpoikasen jähmettyneen paikoilleen häntä tuijottamaan juustopala suussaan. - Kas, Fia kuiskutti. Onhan täällä sentään jotain eloa. Mutta mihin kummaan kaikki ihmiset ovat joutuneet?

Ylemmäksi johtavien portaiden vieressä olevalla seinustalla olevan taulun Fia ohitti panematta sitä edes merkille. Hän alkoi jo hieman huolestua talon hiljaisuuteen. Toisaalta talo ei kuitenkaan ollut äänetön vaan se ikään kuin hengitti yhdessä hänen kanssaan. Jokin eli talossa ja hänen sydämensä löi samaan tahtiin kuin voimistuen askel askeleelta. - Minun täytyy löytää lapset, Fia hoki itsekseen. Niiden täytyy olla täällä.

Portaikosta Fia löysi tiensä huoneeseen, joka paljastui keittiöksi. - Hmm, Fia näytti tyytyväiseltä. Ainakin täällä on käyty syömässä. Ruoan tuoksu tuntuu vieläkin nenääni.

Fia silmäsi nopeasti huoneeseen. Ei ketään ollut keittiössäkään. Hän melkein nyyhkäisi pettymyksestä.

- Aivan kuin tässä olisi kupponen kahvia jäänyt juomatta, vaikka kahdelle onkin pöytään valmiiksi katettu, Fia mietiskeli. Ja keittokirjakin! Olisikohan tuollaisesta apua minulle? Fia mietti. Mutta taitaa olla liian vaikeaa kieltä nuo kaikki ryöpytykset ja vaahdottamiset ja pesemiset. Mitenkäs sitä oikein ruokaa pestään? Tai jauhotetaan? Liian vaikeaa. Helpompaa olisi palkata ruoanlaittaja kotiin ja mennä valmiiseen pöytään odottamaan. Jahka se Erik kotiutuu niin minä kyllä patistelen häntä asiassa jos toisessakin.

Fia loi vielä viimeisen silmäyksen keittiöön päin ennen kuin lähti jatkamaan etsintöjään. - Ei siis täälläkään ollut ketään, hän totesi. Ja minä kun olisin aivan luullut...

Fia hiiviskeli huoneeseen, jonka ovi oli raollaan ja hänen katseensa osui ensimmäisenä yksinäiseen pöytään oven vieressä.

- Ooh, hän henkäisi. Minäkin haluaisin jotain tällaista itselleni! Mistä ihmeestä Dagmar on tällaisen saanut? (kiitos tuhannesti Merjuska mosaiikkipaloista. kuten näit ei mennyt lahjoitus hukkaan )

Seuraavaksi Fian katse näki tyhjässä huoneessa muutamia kalusteita...

.. mutta juuri kun hän aikoi katsoa tavaroita tarkemmin, hän näki lamppuun syttyvän valon...

Silmiään räpäytettyään Fia näki itseään vastapäisen seinän vieressä suuren liinavaatelipaston, jonka vieressä hänen äskettäin näkemänsä tuoli seisoi. - Ooh, Fia pidätti hengitystään. Kuvittelinko minä äsken jotain?

Fia kopsutteli kengillään lipaston päällä olevia esineitä tutkimaan. - Dagmarin hampaat siinä ovat, hän hoilotti. Missä se nainen piileksii?

Fia haukkoi henkeään hänen huomatessaan, että hänen aiemmin näkemänsä pöytä lamppuineen olivat huoneen nurkassa. - Miten tämä on mahdollista?

Nyt vasta Fia huomasi, että huone oli oikeasti lähes täysin kalustettu makuuhuone. Seinällä sängyn päällä oli seinävaate, jota hän jäi mietteissään katsomaan pitkäksi toviksi. - Eikö minunkin lapsuudessani kotona ollut tuollainen joutsengobeliini, hän yritti muistaa. Siinä ei tosin ollut hirvi taustalla vaan talo ja jotain... Mikä tämä talo oikein on? Miten täällä voikin kaikki muistuttaa minua niin paljon omasta lapsuudestani? Dagmarin talo? Tämä on outoa...

Fia kiirehti askeleitaan ja oli sulkemassa oven perässään, kun hän kuuli äkkiä ähkäisyn vuoteelta.

- Onko täällä joku! Hän huusi hieman peloissaan. Ääni vastasi vaikeroiden peiton alta.

Fia pakotti itsensä sängyn viereen, mutta kun hän näki sängyssä makaavan vihreäpäisen ihmisen hän alkoi ulvomaan täyttä kurkkua.

- Apua, hän huusi. Auttamaan äkkiä! Tulkaa joku! Nopeasti! Dagmar on myrkytetty! Ja missä ne lapsetkin ovat? Hän lopulta nyyhkäisi.

- Hyss, ääni vaikeroi. Fia? Sinäkö se olet?

Fian tajuttua, että sängyssä makasi hänen puolisonsa, vaikkakin tämä oli muuttunut vihreäpäiseksi, ei hänen ilollaan ollut rajoja. Hän syöksyi oitis halaamaan miestään. - Erik! hän huudahti. Voi, aluksi minä luulin sinun  kuolleen! Kuitenkin tunsin täällä talossa sinun läsnäolosi! Mutta mitä kummaa sinulle on tapahtunut? Tiedätkö.. olet muuttanut väriä...Fia aloitti varovaisesti.

- Niin katsos, se onkin pitkä juttu, Erik alkoi kertoa. Menetin kaikki hiukseni. Ihan kokonaan. Se oli sen talvella tapahtuneen jäihin juuttumisen seuraus, että meihin kaikkiin laivalla olijoihin iski keripukki, kun emme saaneet kunnollista ravintoa. Eivätkä kaikki miehistön jäsenet selviytyneet edes hengissä. En tiedä miten laivallenikaan kävi. Minun laivani! Minut Dagmar löysi, onnekseni kuitenkin, lumihangesta ja toi taloonsa toipumaan. Olenkin jo toipumassa hyvää vauhtia.

- Aluksi hiukset eivät millään meinanneet kasvaa, joten Dagmarin täytyi ottaa yhteyttä Lapin perukoilla elävään samaanitietäjään, Erik jatkoi. Hän on oikeasti tohtorinna, ainakin niin Dagmar minulle kertoi. Tohtorinna Pitkä, joka Huuhkajattarena samaaninimellä paremmin tunnetaan... No, oli miten oli - Dagmar sai neuvoja tältä Huuhkajatar Pitkältä, että kaalinlehtiä pitää päähän sitoa yöksi kiinni, joten siitä se vihreä väri siis. Ne olivat kaalinlehtiä. Päivisin päähän piti laittaa piimää... ja istuttaa päähän löytämiään hiuksia, jotta hiukset juurtuvat päähän takaisin ja alkavat lisääntyä.

- Uskomatonta, Fia huoahti. Ja tämän kaiken  Dagmar teki sinun hiustesi vuoksi?

-Kyllä, Erik vastasi. Eikö olekin ihmeellistä!

Mutta heidän molempien tietämättä, oli Dagmar saanut Tohtorinna Pitkältä ohjeeksi voidella hunajaa ja pihkaa päänahkaan ja sitoa kaalinlehdet voiteen päälle. Dagmar ei saanut mistään käsiinsä sen paremmin hunajaa kuin pihkaakaan, joten hän sovelsi ohjetta ja kaatoi piimää Erikin päähän ja työnsi piimän sekaan Fian ja Erikin kodista löytämänsä Fian pitkän hiuksen.

- Kumma ellei tukka ala kasvaa, oli Dagmar puhissut.

(Kiitos Tohtorinna Huuhkajatar Pitkä konsultointiavusta ja monista hauskoista hetkistä taudinmäärityksen ja hoitokeinojen selvittämisessä. Kyllä lääkärin työkin voi joskus olla hauskaa, ainakin kahvihuoneessa - samoin hoitajan)

Erik sipaisi kaalinlehdet päästään ja näytti, kuinka hänen kaljuunsa oli kuin olikin ilmestynyt hiustuppo.

- Ohoh! parkaisi Fia. Sinun tukkasi! Sekin on muuttanut väriä! Se ei ole enää yhtä vaalea oranssi kuin se joskus oli vaan se muistuttaa... minun tukkaani! Mitä tästä oikein tulee? Mitä ne noidat ovat saaneet aikaiseksi!