Eräänä joulukuisena iltana Erik päätti lähteä ahkeroimaan töihinsä SinisenHetken alakertaan ja hän kehoitti perhettään antamaan itselleen täydellisen työrauhan, koska hänellä oli sanojensa mukaan paljon mietittävää.

Aivan aluksi hän sytytti valon huoneen perällä olevalle tiiliseinälle kiinnitettyyn lamppuun. Valo oli himmeä, mutta antoi juuri parahiksi sen verran näkyvyyttä, minkä Erik tulisi tarvitsemaan työskennellessään huoneessaan.

Erik istahti portaille työnsä äärelle ja haisteli tuoksuja, joita kaikista hänen kovalla työllään hankkimistaan tavaroista lähti. Hän sulki silmänsä ja muisteli aiempia ryöstö... ei kun... kauppamatkojaan, joita oli tehnnyt maailman ääriin laivallaan. Tässä oli työn tulos! Siinä oli silmiä hivelevää kauneutta kaikessa muodossa.

Erik antoi katseensa vaeltaa aarteidensa ylitse. Hänen teki mieli hivellä arvokkaiden aarteidensa hienoja pintoja, mutta malttoi mielensä, jottei tavarat kuluisi. Hänen ikiomat aarteensa. Hän oli uskomattomien rikkauksien omistaja. Siinä oli suuressa aarrearkussa hienointa silkkiä ja samettia sekä kultalangoista kudottua kangasta.

Hän katseli uhreiltaan kahmimiaan vaakunamerkkejä, jotka paljastivat, kenet hän oli ryövännyt.

Suuri häpeä se oli jokaiselle arvonsa tuntevalle merikapteenille menettää vaakunansa ja siinä niitä koreili useista laivoista kaapattuja ihan Erikin silmien alla.

Mutta huoli aarteiden menettämisestä painoi Erikin mieltä,  joten aarteet oli saatava piilotettua. Ei ihan kokonaan, koska Erik halusi katsella niitä aika ajoin. Sopivasti vain, jotta ne olisivat hänen ulottuvillaan aina hänen niin halutessaan. Joten hän pystytti aukollisen seinän aarteidensa eteen.

- Tähän eteen tulee työhuoneeni, jotta voin vahtia asiattomien pääsyä aarteideni luokse, hän suunnitteli.

- Asiattomien katseilta voin piilottaa aarteeni verhokankaiden taakse, Erik oli huojentunut.

- Eikä kukaan huoneeseeni saapuva uskoisikaan, kuinka kallisarvoinen verho on estämässä näkyvyyttä huoneen perälle puhumattakaan siitä, että osaisivat kuvitellakaan, mitä rikkauksia verho kätkee taakseen, Erik hykerteli onnellisena.

- Oih, minun viimeisimmät saaliini, Erik katseli osmaanien valtakunnan ikivanhaa patsasta ja Egyptistä pyramidin sisältä ryövää... öh ...löytämiään saaliita, jotka nyt olivat hänen. Hänen omiaan!

Lattialla oli arkkuja toinen toistaan vanhempia ja arvokkaampia. - Minä olen Erik Punaparta, merten kauhu ja valtias ja saaliini on sen mukainen, Erik sanoi kuin nähden silmissään ne monet taistelut, joita oli kokenut.

- Voih, kuinka kaipaan seikkailuja! Hän voihkaisi tarttuen miekkaan ja painaen monia kauhistuttavan merirosvolakin päähänsä. Hän oli Suuri Erik Punaparta! Hän se oli, joka oli muita vahvempi ja ovelampi. Aarteet todistivat hänen suuruutensa. Maine todisti hänen kuuluisuutensa merillä.

Erik laittoi miekan kädestään ja lakin hän piilotti aarteidensa joukkoon, sillä paljon oli vielä tekemistä, jotta huone toimisi hänen työhuoneenaan.  - Tämä kaikki on minun eikä kukaan, ei kukaan, pääse milloinkaan tietämään mitään omaisuudestani..., Erik sanoi päättäväisesti. Mutta... onnellisena ja autuaasti arkielämän unohtaneena Erik taisi unohtaa myös erään asian...