Kaukana Pohjolassa, Pohjan perukoilla asui meidän hyvin tuntemamme Erik, merikapteeni ja perheenisä.

Kunnon mies, monilapsisen perheenpää, joka oli kyläläisten ihmetykseksi rikastunut äkillisesti. Liekö kaupanteko sujunut hyvin, miettivät kyläläiset yhteistuumin. Paljon hän oli ainakin matkoilla eikä kertonut liiketoimistaan kenellekään koko pitäjässä, mikä sai kyläläiset keskenään pohtimaan juurta jaksain moisia toimia.

Merillä tunnettiin eräs kiivas merirosvopäällikkö, Punaparta nimeltään, jonka armoa antamaton käytös sai jokaisen heikon miehen suunniltaan joutuessaan rosvopäällikön vihan kohteeksi. Mieluummin kaikki karttoivat Punapartaa, mikäli vain kykenivät.

Punaparta oli merillä seikkaillessaan kuullut tarinoita Osmaanien valtakunnasta,  minne merirosvot olivat sankoin joukoin alkaneet piilottaa aarteitaan merenrantaluoliin jo 300 vuotta ennen ajanlaskua. Siellä täytyi olla siis todella paljon aarteita Punaparta mietti ja  päätti lähteä katsomaan omin silmin, oliko huhuissa mitään perää, sillä ajat olivat kovat ja rahavarat saattoivat huveta milloin tahansa. Oli siis aika kerätä lisää rikkauksia.

Punaparran aluksen lähestyessä rannikkoa oli Seldzukkien jo 1200-luvulla rakentaman linnoituksen vartiotorni tyhjillään.

Kukaan ei huomannut vieraan aluksen saapuvan kohti linnotusta ja rantavesiä. Nuori vartijana toimiva pojankloppi oli vasta toisella kymmenellä eikä hänen silmänsä eivätkä mielenkiintonsa kohteet jaksaneet pysyä avomerellä, sillä harvoin oli sattunut hänen vartiovuorollaan liikettä merellä näkymään. Niinpä poikanen oikaisi itsensä kuivalle ruohikolle ja ummisti silmänsä. Mikä temppu oli koituva hänen turmiokseen...

Pojan herätessä meri oli yhtä tyyni kuin aina ennenkin, paitsi jos sattui raivopää myrsky yllättämään, mutta silloin oli turha tirkistellä mereltä saapuvia rosvoja. Meri hoiti omansa. Silmänkantamattomiin jatkuva ulappa yhtä rauhallinen kuin ennen hänen nukahtamistaan...

Liian myöhään tuli hälytys vieraan aluksen saapumisesta satamaan...

Liian myöhään havaitsivat paikalliset toisilleen tutut rosvot vieraan merirosvoaluksen saapuneen...

Hälytyksen soidessa vartijapoika yritti kiireesti etsiä itselleen piilopaikkaa ymmärtäessään virheensä. Hän ei voisi mitenkään selittää tapahtunutta järkevästi, sillä ainoa järkevä selitys olisi tunnustaa nukahtamisensa, eikä sitä hyväksyttäisi. Tuho oli odottava eikä pakopaikkaa löytynyt, sillä aukosta hypätessään kukaan ei ollut palannut elävänä takaisin...

Vanhan kaupungin kivitieltä kuului jo juoksuaskelia ja huutoja, jotka pelästyttivät kanat koppeihinsa ja kukon kiekumaan.

Ylhäältä linnoituksesta tulla tömisteli iso joukko sotilaita aseet mukanaan.

Asettuessaan asemiinsa Punaisen tornin ampuma-aukkoihin, he ymmärsivät olevan liian myöhäistä. Vieras merirosvoalus oli jo päässyt ohitse...

Nuori vartijapoika nostettiin niskasta kantaen huonomaineiselle miehenheittopaikalle ja tönäistiin mereen...Kuten moni ennen häntä. Moni oli kokeva saman kohtalon myös hänen jälkeensä. Armoa ei annettu. 

Sillä välin oli Erik Punaparta piiloutunut häntä etsiviltä rosvoilta rannan tuntumassa olevaan tippukiviluolaan, jonka olemassoloa ei uskottu kenenkään tietäneen vuosisataan eteen päin siitä hetkestä. Punaparta ei ollut voinut kertoa löytäneensä luolaa jo sata vuotta aiemmin kuin muut sen löysivät, koska hän uskoi luolassa olevan muiden jättämiä aarteita ja aikoi palata myöhemmin tarkastamaan luolan sopukat.

Kuullessaan lähistöltä vaikerrusta Punaparta hiipi ulos luolasta ja löysi pienikokoisen miehen, ei vaan nuoren pojan märät vaatteet yllään. Keveytensä ja uimataitonsa ansiosta vartijapoika oli kuin olikin selviytynyt hengissä uhkaavalta ja varmalta kuolemalta. Mutta enää hänellä ei olisi paluuta linnakkkeeseen eikä sen puolin mihinkään muuallekaan koko kaupungissa. Kuolema olisi vastassa teki mitä hyvänsä. Erik Punaparta tarttui isolla kourallaan vaikertavaa poikaa olkapäästä ja kielitaitoinen kuin oli, kyseli pojalta syytä tämän heikkoon kuntoon. Pojan kertoessa tapahtumista, tunsi Erik piston sydämessään ja tarjosi pojalle paikkaa laivaltaan. Poika pääsisi, minne ikinä halusi hänen laivansa mukana. Ainoa ehto oli, että pojan oli paljastettava Erikille aarteiden sijainti.

Poika sai Erikiltä luvan käydä hyvästelemässä matonkutoja-äitinsä, jottei tämä uhraisi aikaansa itkemällä luullessaan poikansa kuolleen.

Matonkutoja-nainen lahjoitti Erikille mattoja palkaksi poikansa pelastamisesta.

Erik nappasi mattorullat kainaloonsa hoputtaen poikaa näyttämään aarreluolat, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi...

Luolasta poika kantoi ulos hiekalle mitä erilaisempia aarrearkkuja.

Hän toi aurinkoon myös arvokkaan Buddhapatsaan...

...sekä norsunluusta tehdyn kalliin elefanttipatsaan...

Merestä nousi kilpikonna katsomaan outoja puuhia. - Kappas, sanoi Erik Punaparta konnalle. Sinä taidat haluta myös mukaamme laivakonnaksi.

Kilpikonna mateli hitaasti eteenpäin kohti silmiähivelevän kaunista elefanttia, minkä pinnassa olevat jalokivet hohtivat auringossa. Mutta Erikin silmät porautuvat ahneesti arkkuihin, joiden hän uskoi sisältävän mitä ihanampia ja arvokkaampia aarteita, mutta nyt ei ollut aikaa tutkia arkkujen sisältöä tarkemmin, sillä oli kiire palata laivalle ja suunnata kohti meren ulappaa aarteet mukanaan.