Dagmarilla piti kiirettä luokan valmistamisen kanssa. Syksy oli jo tullut eikä lapsia voinut edelleenkään kutsua kouluun. Opettajasta ei ollut tietoakaan ja muutenkin Kuuralehdon väki ihmetteli Dagmarin kaupan ollessa jatkuvasti kiinni. MIkä ihme Dagmaria vaivasi, muut miettivät.

Vihdoin ja viimein opettajalle sopiva pöytä valmistui ja saatiin paikoilleen luokkaan. Eihän ilman opettajan arvolle sopivaa pöytää voinut kuvitellakaan koulun aloittamista.

Opetusta varten tarvittiin myös maapallo. Saksia tarvitsisivat lapset monenmoiseen puuhailuun ja saha olisi hyvinkin tarpeen poikien puukäsitöihin. Salaperäinen pullo seurasi mukana eikä Dagmar ehtinyt ottaa sen sisällöstä selvää.

Ompelupöytä tulisi toimimaan nimensä mukaisesti tyttöjen käsitöiden valmistuspaikkana.

Siinä oli aukeava laatikko pienille säilytettäville ja tarpeellisille tavaroille, joita ompelemiseen tarvittaisiin.

Dagmar sijoitti pöydät luokkahuoneeseen ja katseli valmistuvaa koulua mieli hyvänä. - Ainoastaan tuolit puuttuvat, hän harmitteli. Opettaja tarvitsee tuolin, sillä tuskin kukaan jaksaa seisoa koko päivää opettamassa. Jospa käyn katsomassa löytyisikö ullakolta yhtään tuolia...

Dagmarin mentyä ylimmän  kerroksen portaiden luo, huomasi hän portaiden juurella jotain... - Miksi miehet ovat jättäneet kirveen tähän portaiden juurelle? Dagmar ihmetteli ääneen.

- Hyvin huolimatonta! Hän ärähti, mutta samalla...

... ylhäällä vilahti jotain ja Dagmar oli näkevinään varjon portaiden yläpäässä. - Sinnekö ne miehet ehtivät jo mennä? Juuri äsken olivat keittiössä ruokailemassa... Mitä kummaa ne siellä tekevät? Tietenkin taas ovat päiväunilla eivätkä rehki töiden kimpussa, kuten pitäisi. Taidankin yllättää heidät itse teossa tällä kertaa...

- Apua! Dagmar parkaisi päästyään ullakolle. Voi, hyvänen aika...! Hän päivitteli ja istahti pitkäksi aikaa ullakolle miettimään päätään puistellen. Mitäs minä nyt teen? Lopulta hän keksi ratkaisun...

- Pakkohan minun on toimittaa sinut pois täältä ullakolta, Dagmar päätti.

Dagmar otti varalta kirveen käteensä ja istahti portaille katsomaan  luurankoa. - Olen tainnut kuulla sinusta lapsuudessani? Jos olet ollut se venäläinen sotilas, joka... siis tapettiin Pohjan perukoilla? Voi kamalaa! Dagmar huomasi yhtäkkiä, missä liemessä saattoi olla. Luuranko eteisessä! Tapettu ihminen!

- Kuka lienetkin, nimismies ei saa päästä syyttämään minua osallisuudesta sinun hengenlähtöösi. Kuuralehdon väki jo utelee minun toistuvaa poistumistani kaupalta. Mikä kerta hyvänsä lähtevät seuraamaan, ja löytävät taloni. Mikä kamalinta, jos sinut löydetään luotani. Jotain on keksittävä ja pian sittenkin!

- Joudun vankilaan surmaamisestasi! Dagmar surkutteli. Niin ei saa tapahtua!

- Olet menettänyt luitasi, Dagmar huomasi. Olet tainnut liikuskella talossani turhankin paljon. Miehet jo pelkäävät kalinaasi. Minun on pakko liimata sinut kiinni pahempia seurauksia välttääkseni. Samalla saat uuden tehtävän...

- No niin, Dagmar huoahti. Noin on oikein hyvä. Siinä saat olla koululaisten opiskelua katsomassa etkä pääse enää liikkeelle ketään pelottelemaan. Ja minä vältän joutumasta nimismiehen kuulusteltavaksi!

Koululaiset saavat opiskella ihmisen anatomiaa luurankosi myötä. Tosin et ole paras mahdollinen malli siihen tarkoitukseen puuttuvien luittesi vuoksi...