Remonttimiehet olivat taas puurtaneet pitkää päivää - ja yötä Dagmarin talon kimpussa. Joten jälkeä alkoi syntyä. Tosin...

... ei aivan sellaista kuin Dagmar olisi odottanut. - Varjelkoon, hän henkäisi lattian nähtyään. Ei missään tapauksessa. Lattia on aivan liian.. liian .. eri värinen - ja kaikkea! Se pitää purkaa!

Miehet eivät olleet uskoa korviaan. Mitä se vanha rouva houri? Purkaa? Koko lattia? Vasta kun se saatiin valmiiksi!

Dagmar vannotti miehiä aloittamaan purkutyöt samantien. Ja mikäs siinä auttoi. He hakkasivat ja repivät ja leikkasivat. Lopulta he leikkasivat jopa laatoituksen alla kulkevan sähköjohdon poikki. - Tämäkin vielä, remonttimiehet tiuskivat. Ei olisi kannattanut ottaa koko työtä vastaan. Mokomakin kitupiikki ja saivartelija. Kun edes maksaisi kunnolla...

- Laattojen alusta täytyy tasoittaa ennen laattojen kiinnitystä, Dagmar kävi opastamassa miehiä. En halua kulkea epätasaisella lattialla. Kompastun vielä ja katkaisen jalkani! Ja laattojen alle laitetaan valkoinen tasoitusaine ja laatat saatte muuttaa valkoisemmiksi keinolla millä hyvänsä. Jotain silmää sitä sentään pitää olla sisustamisen kanssa!

- Minä tiedän, mitä silmää haluaisin näyttää tuolle rouvalle, kuiskasi toinen miehistä Dagmarin poistuttua huoneesta. Mokomakin pahanilman lintu! Miehet jatkoivat nauraa hirnuen töitään.

Dagmar oli toimittanut kaksi vanhaa tuoliaan Meän tyärten Anjalle kunnostettavaksi, sillä tämä oli ennenkin avuliaasti auttanut yhdessä jos toisessakin puuhassa.

Niinpä tuolit olivat lopulta saapuneet takaisin Dagmarille. Dagmar katsoi tuolejaan hyvillä mielin. - Aivan totta, hän tuumi. Kelpo tuolit tulivat takaisin.

Tulipa tuolien mukana kasviaiheisia taulujakin, jotka Dagmar oitis kiikutti tulevaan luokkahuoneeseen. Tästä aloittavat lapset kasvien tunnistamisen, kunhan pääsevät kouluun.

- Mutta mitä ihmettä teen noiden palkkaamieni miesten kanssa? Hän vaikersi uudella tuolilla istuen ja päätään pidellen. Epäonnea he ovat minulle tuoneet, siinä kaikki!

- Onneksi sain sentään nämä tuolit, ettei minun tarvitse jaloillani seistä kaiken aikaa, Dagmar mutisi. Olipa merkillistä, mitä kuulin tästä tuolin kankaasta! Meän tyärten välillä oli sattunut kummallista tavaroiden vaihtoa, kuten tavallista, eikä tätä kangasta ollut vastaanottaja meinannut ottaa ollenkaan, koska luuli joko tätä tai toista kangasta itse aiemmin antaneensa sille, jolta sen sai. Olipa onni, että kangas oli lopulta kahnauksien jälkeen kelvannut, koska se on mitä sopivin juuri näihin tuoleihin.  Omituista väkeä, sanon minä! Ei ole lahjahevosta suuhun katsominen, kuten veljelläni oli tapana sanoa... 

- Tuo peili on mitä pikimmiten saatava seinälle, jotta surkeat remonttimieheni eivät sitä riko! Dagmar katseli peiliään. Mutta mihinkäs minä sen sijoittaisin... Miten olisi tuonne huoneeseen? Hän katsoi kohti ovea, joka oli hieman raollaan. - Onnistuinpas saamaan ovetkin saranoilleen ilman Suuren Tietäjän apua. Toivottavasti ne pysyvät lopultakin paikoillaan tipahtamatta, kun ovista kulkee. En haluaisi jälleen mennä Suuren Tietäjän puheille neuvoa hakemaan. Tyhmäksi minua luulee, jos jatkuvasti joudun siellä ravaamaan. Onni, että oli nukkumassa, kun yritin kysyä saranoiden kiinnittämisestä. Sellaista se taikajuoma on, kyllä se nukuttaa, olipa kuinka suuri tietäjä hyvänsä.  Dagmar jäi hihittämään itsekseen...