Eräänä pyhäpäivänä matkusti Dagmar lapsuudenkotiaan katsomaan.

Hänen muistikuvansa talosta olivat hämärät... Kolme kerrostako talossa oli ollut?

Lapsena hän muisteli laskeneensa lautojen määrää huoneiden lattioissa. Hän oli aina mennyt sekaisin laskuissa tai jokin oli keskeyttänyt hänen laskutoimituksensa eikä hän ollut koskaan tullut tietämään montako lautaa huoneiden lattioissa oli ollut.

Hänen äitinsä aarre oli ollut suuri valkoinen vaatekaappi, johon lapsilla ei ollut mitään asiaa, sillä kaappi oli sisältänyt kaikki hohtavan valkoiset pitsireunuksiset liinavaatteet.

Talon pihamaalla oli ollut kaivo, joka oli siirretty Kuuralehdon puutarhaan Dagmarin Aaron-veljen kuoleman jälkeen.

Talo oli jo pitkään ollut tyhjillään ja aikalailla ränsistynyt se olikin, huomasi Dagmar mentyään sisälle taloon. - Onpas kurjan näköistä, huokasi Dagmar päätään puistellen.

Dagmar huomasi äitinsä liinavaatekaapin huoneen nurkassa. Voi, kuinka sekin oli kulunut ja vanha, Dagmar katseli kaappia helmojaan pidellen, jottei olisi sotkenut vaatteitaan pölyisillä lattioilla kulkiessaan.

Dagmar melkein kuuli äitinsä äänen, joka kielsi häntä koskemasta kaappiin ja Dagmar seisahtui niille sijoilleen uskaltamatta liikahtaakaan.

Lopulta hän otti luudan ovipielestä ja lakaisi lattian, sillä niin kuului tehdä...

Hän päätti lähteä katsastamaan talon muita paikkoja.

Eteisestä veivät samat vanhat ja tutut portaat yläkertaan. Niiden väri oli haalistunut, mutta väri oli sama kuin mikä oli ollut läheisen joen rannalla, ihan kosken kohdalla olevan kestikievarin, MyllyPirtin portaissa.  Värin oli hänen äitinsä itse valinnut, koska oli aikoinaan ihastunut MyllyPirtin portaiden väriin.

Ylempänä talossa olivat lattialaudat irrallaan. Varmaan talossa oli vieraillut pahantekijöitä, jotka olivat paikkoja särkeneet, mietti Dagmar.

Huoneet olivat epäsiistit, seiniltä oli tapetit pois revitty ja lattiat ilman lautoja. Vain portaiden kaidepuita lojui siellä täällä. Dagmar nyyhkäisi nähdessään hävityksen.

Mentyään ylimpään kerrokseen, hän huomasi helpotuksekseen, että jotain silti oli lähes asuttavassa kunnossa. - Tämä olisi ihanteellinen makuuhuoneekseni, Dagmar henkäisi. Voisinkohan...?

- Oi, ja tämä huone on näin kaunis! Hän huudahti. Vaikka sekin on ilmiselvästi keskeneräinen. Taisi Aaron aloittaa remontin, mutta meni ja putosi katolta kesken talon korjauksen.

Dagmar istahti tuolille, jonka löysi eräästä lähes tyhjästä huoneesta.  Huoneesta tulisi keittiö, hän päätti. Sillä talo on pakko saada kuntoon. Minun taloni!

- Minun astiani, hän silitti kauniin sinistä kulhoa. Olisipa todella kiva omistaa itse omat astiansa, ja asua useassa huoneessa kauniiden tavaroiden ympäröimänä eikä kuten nyt yhdessä pienessä huoneessa toisen perheen talossa. Vaikka elämää olikin mukava olla ympärillä, Dagmar kaipasi omaa rauhaa. Minun kartanoni! Tämä on nyt minun!

Dagmar kävi läpi vielä viimeisen huoneen ennen poistumistaan talosta. Sopivat tapetit vierashuoneelle, hän ajatteli. Tai ehkä ruokailuhuoneeksi. Hmm...

Ja niin alkoi Metsäkorven Kartanon tarina.