Pienen ranskalaiskylän asukkaat kummastelivat ja jopa pelkäsivät outoa pientä viinitilaa, sillä siitä kerrottiin uskomattomia tarinoita.
Viinitilaa ympäröivät laajat laaksomaisemat tulivat tarinoissa tunnetuiksi oudosta mustapukuisesta ratsastajasta, joka huimaa vauhtia lensi tuulen lailla mustan ratsunsa selässä pitkin tasankoa. Eikä kukaan koskaan kuullut ääntäkään ratsun kavioista, mikä olisi ollut luultavaa, sen kummemmin kuin ratsastajankaan päästämänä. Ääneti heidän kerrottiin kiitävän tiluksilla, jotka ympäröivät viinitilaa, kuin olisivat yhtä olleet ja ymmärtäneet toisiaan miehen käyttämättä piiskaansa tai hevosen vikuroimatta.
Mies oli pukeutunut mustaan hattuun ja viittaan sekä mustiin housuihin eikä halunnut ilmiantaa itseään ja kyläläisten mielikuvitus loi toinen toistaan uskomattomampia tarinoita, joista hyvin suurta osaa ei ollut lasten korville tarkoitettu kuultaviksi. Niinpä perheen pienimpien nukahtaessa kylän miesväki kokoontui ilman eri sopimusta tapaamaan toisiaan, sillä olihan tähän joku tolkku saatava.
Joku uskalias oli henkensä kaupalla lähestynyt ratsastajaa tämän saapuessa viinitilan maille, mutta kertoi miehen tuimasti häntä silmänneen ja poistuneen paikalta. Minne? Yhtäkkiä oli kadonnut koko ihminen, jos ihminen edes lienee ollut. Näkykö tuo outo ilmestys oli vai eläväinen, kuten kuka tahansa?
Siitä yritti ottaa selvää se rohkea kylän asukas, mutta hevonen meinasi pillastua miehen lähestyessä.
Kun hevosen hirnuessa ja kavioita maahan kopsutellessa mies oli kaatunut maahan nurin niskoin, oli hän huomannut lähettyvillä jotain...
- Aseita! Mies oli huudahtanut. Hyvin merkillisiä aseita! Aivan kuin itsensä Napoleonin armeijan asevarasto olisi lojunut hevosen jalkojen juurella. Ja niin, eikö juuri hevonen näyttänyt aseita suojelevan vieraiden haltuun ottamiselta. Tuohon näkyyn loppuivat miehen kertomukset, sillä kenelle lie paljastikaan heikkoutensa, mutta oli pyörtyä pätkähtänyt ja herättyään ei lähettyvillä ollut sen koommin hevosta kuin asetta tai outoa ratsastajaakaan. Ja kysyttäessä, missä oli herännyt, oli häpeillen kertonut löytäneensä itsensä läheisen kuppilan ojan viereltä.
Jäi siis häneltä kunnia saamatta viinitilan kummalliseen ratsastajaan ja Napoleonin armeijan aseisiin liittyvien salaisuuksien selvittäminen. Tarina ei siitä kuitenkaan lakannut. Päinvastoin, sillä jokuhan aikanaan tulisi asian selvittämään. Luultavasti. Ja sillä välin tarina kasvoi ja kehittyi kyläläisten mielessä. Kuka kertoi mitäkin. Eikä kenenkään kertomuksia kyseenalaistettu, sillä mistä sitä voitiin todistaa, mitä kukakin oli nähnyt. Toisaalta tämä salaisuus yhdisti kyläläisiä ennenkuulumattomalla tavalla. Koko kylä oli yhtä ja yhdessä he halusivat pysyäkin tuntematonta uhkaa vastaan, sillä mitä lie ollut mielessä tuolla aavemaisella ratsastajalla? Kuka voisi taata turvallisuuden moisen kummallisuuden kulkiessa lähistöllä? Mikä olikaan miehiään tuollainen kulkija?
Mahtoiko olla turvassa viinitilalla asustava nuori nainenkaan?
.. joka tietämättömänä kyläläisten puheista otti kiitollisena vastaan hänen luokseen saapuneen miehen tuomat astiat.
Nopeasti hän saikin ladottua astiat kaappiin...
ja pääsi ihastelemaan miehen viinitilalle lahjoittamia tuoleja, jotka olivatkin enemmän kuin tarpeen, sillä yhtään istuinta ei keittiössä ollut aiemmin ollut.
Juuri sopivat olivat tuolit pöydän molemmille puolille, jotta ruokansa - tai tässä tapauksessa viinilasinsa- saattoi pöydän ääressä tyhjentää.
Tosin tuolit olivat keskeneräiset, mutta siitä asiasta ei isompaa hälyä nostettu, sillä kaikki aikanaan.
Nainen oli enemmän kuin tyytyväinen miehen tuomiin lastenvaunuihin, joissa hyvä olisi pienokaista nukuttaa.
Tyyny ja patja näyttikin vaunuissa jo valmiina olevan, mutta eiköhän joku peitontapainenkin lapsen päälle löytyisi. Toisaalta Ranskan ilmasto oli kesällä sopivan lämmin, vaikkei lasta peittelisikään.
Vaunut olivat naisen mielestä niin täydelliset, ettei hän olisi voinut unelmoidakaan paremmista.
Vaunut saivat siis jäädä viinitilan eteiseen odottamaan kävelyretkiä. Mutta hetkinen... Mitäs siinä muuta onkaan vieressä?
Eteiseen oli ilmestynyt lipasto, jonka pieni laatikko oli raollaan.
Naisen katsellessa lipastoa hämillään, hän huomasi jääneensä yksin miehen poistuttua paikalta yhtä hiljaa kuin oli saapunutkin.
Mutta nainen tiesi, että pian, hyvin pian mies saapuisi jälleen hänen luokseen. Eikä hän voisi muuta kuin odottaa. Mutta olipas ainakin peili, jonka edessä saattoi hiuksiaan kuvastimesta katsellen tällätä.