Calle-nimismies oli kutsunut Samuelin ja Johanin puutarhaan.

Kaivon kannella olikin jotain, mikä poikia alkoi heti kiinnostamaan. (valmistettu pahvista sekä kuvassakin näkyvästä maalaamattomasta osasesta ja parista napista)

- Mikä tämä on? Kysyi Samuel, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista tavaraa, mutta se kiehtoi kovasti hänen mieltään heti ensinäkemältä.

- Voiko sillä leikkiä? Kysyi puolestaan Johan, jonka mieli teki ottaa esine hyppysiinsä. Olisipa siinä vain renkaat alla, niin sitä voisi työntää pitkin puutarhan polkua!

- Käsitelkää sitä hyvin varoen, selitti Calle. Se on nimittäin erittäin arvokas ja hyvin hyödyllinen väline.

- Sen nimi on mikroskooppi, jatkoi Calle. Sen avulla voi tutkia hyvin pieniä asioita...

- Ai, kuten lapsia? Kysyi Johan.

- Tyhmä! Huudahti Samuel veljelleen, sillä hän alkoi hahmottaa jotain pienestä reiästä...

- Apua! Hän huudahti. Aivan kuin silmä!

- Hirviö! Kiljui puolestaan Johan, vaikkei mitään nähnytkään seistessään veljensä vieressä.

- No, ääh, sanoi Samuel. Kunhan säikäytin sinut, Johan. Mikä tuo on? Hän kysyi Callelta.

- Siinä on veripisara, Calle vastasi. Tutkihan sitä hieman tarkemmin.

- Onpa jännää! Samuel mietti katsoessaan mikroskoopin läpi pisaraa.

- Minäkin haluan nähdä! Johan sanoi pukaten veljeään. Minun vuoro!

- Mitä kaikkea tällä voi tutkia oikeasti? Samuel kysyi Callelta.

- Sinä voit katsoa vaikka hiusta, kunhan nyhtäiset sellaisen päästäsi, Calle nauroi.

Samuel otti ja kiskaisi hiuksen veljensä kuontalosta saaden Johanin parkaisemaan. 

- Anna sinäkin omasta päästäsi yksi hius, Samuel pyysi Callelta. Vaikkei sinulla kyllä paljon ole, mistä ottaa, hän lisäsi.

Samuel laittoi Callen avustamana molemmat hiukset lasilevylle pisaran päälle. Sitten hän tirkisteli tarkasti molempia hiuksia.

- Samanlaisia ovat, hän tuumasi Callelle tuijottaen tätä herkeämättä.

- Jahas, Calle vastasi. Mitähän se sitten tarkoittaa?

- Se mahtaa tarkoittaa sitä, mitä olen kuullutkin, Samuel vastasi. Mutta siitä ei passaa puhua pienten kuullen... Samuel nyökäytti päätään kohti Johania.

- Vai niin, naurahti Calle. Ja mistähän sinä olet mahtanut kuulla jotakin?

- Vaimoväki tuppaa kertomaan asioita tietämättään, selitti Samuel. Nyt taidan tietää, että se on totta...

- Miksi minulle ei kerrota mitään? Huusi Johan. Minäkin haluan katsoa samanlaisia asioita siitä reiästä!

Samaan aikaan Fanny juoksenteli puutarhassa.

Hän kuuli yhtäkkiä isänsä äänen luullen sitä harhaksi, koska isän piti olla Ranskassa eikä suinkaan Kuuralehdon puutarhassa. Mutta kaikki kertoivat muutenkin, että puutarhassa saattoi kuulla ja nähdä kummia, eikä häntä pelottanut ollenkaan, koska Amanda-mummo oli sanonut, ettei puutarhassa tarvinnut pelätä.

- Fanny! Isän ääni kuului toistamiseen.

- Et ole täällä, Fanny kuiskasi hiljaa takaisin jatkaen matkaansa juoksujalkaa puutarhan portille.

Siellä hän törmäsi lähes suoraan isäänsä, joka seisoi lastenvaunujen kanssa häntä odottamassa.  - Mikäs peikko täällä juoksentelee, Erik naurahti tytön nähdessään.

- En ole peikko, etkä sinä ole täällä! Fanny huusi. Olet vain aave, sillä meillä ei ole tuollaisia vaunuja!

Erik sai viimein Fannyn uskomaan, ettei ollut aave vaan oli saapunut kotiin Ranskasta ja tuonut vaunut mukanaan Greta-vauvalle.

- Isä, sanoi Fanny arasti. Greta olisi tarvinnut vaunut jo vuosi sitten! Kohta hän osaa jo kävellä eikä tarvitse vaunuja.

- Kuulepas nyt, Peikko-tyttö, Erik tuumi tyttöä katsellessaan, sillä tämän hiukset olivat kasvaneet huimasti viime näkemältä. Lasten tuleekin kasvaa, mutta äidin on helpompi kävellä kylätiellä, kun ei tarvitse kantaa Gretaa sylissään. Sitä paitsi hieno herrasväki kuljettaa lapsiaan tällaisilla vaunuilla, vaikka nämä olisivat kaksivuotiaita.

- Isi! Hihkui Fanny hetken kuluttua. Minä en ole enää Peikkotyttö!

- Amanda-mummo siisti hiuksiani ja laittoi niihin rusetin!

- Kas, kas, Erik tuumi. Sinähän alat näyttää jo isolta neidiltä!

Fia saapui myös puutarhaan kuultuaan hälyä. - Erik! Sinä olet tullut, hän sai soperrettua. Mikä ihana yllätys!

- Oi! Fia huomasi Erikin kengissä olevat soljet. Minä olen kuullutkin tuollaisten kenkien olevan tulossa muotiin. Etelä-Suomessa niitä kuulema jo yhdellä rouvalla onkin. Ajatella, että sinä olet hankkinut soljet kenkiisi! Niin kauniit...

- Minä toin sinullekin jotain, Erik sanoi ja kuvaili kultaisia aterimia, jotka olisivat keittiön pöydällä odottamassa seuraavaa ateriaa, jotta pääsisivät käyttöön.

- Aterimia? Fia ihmetteli. Nämä tuomasi hansikkaat ja hattu ovat ihan täydellinen lahja minulle. Paitsi.. Hattu ei sovi pukuni väriin...

- Minä sain hankittua katto-ornamentin eteiseen, Erik lisäsi. Nyt saamme eteisestämme ylellisen.

- Löysin oven päälle myös ornamentin, jollaisia käytetään Ranskalaisten linnojen koristelemiseen, Erik jatkoi.

- Ai, yhdenkö vain?Fia sanoi nyrpeästi, sillä hän oli pahoittanut mielensä Erikin kenkäsolkien vuoksi. Erik ei ollut ostanut hänelle omia solkikenkiä, itselleen vain!

- Meillä on muuten kaksi ovea eteisessä, joiden molempien päälle tulisi laittaa koriste, eikä vain toiseen, Fia huomautti miehelleen.

- Toin Gretalle vaunut! Erik jatkoi innoissaan.

- Ne ovat vain kymmenen vuotta myöhässä, Fia vastasi. Olisimme tarvinneet vaunuja jo ensimmäiselle lapsellemme.

- Käyhän, Fia-kultaseni, katsomassa millaisia astioita ostin, Erik yritti hyvitellä ja taputti vaimoaan poskeen.

Keittiössä hän tapasi Callen ja yhdessä he jäivät katsomaan Erikin tuomia aterimia.

- Nämä ovat kullattuja, Calle tuumi. Hänellä on täytynyt olla arvokas lasti kuljetettavanaan, kun on saanut hankittua näin paljon tavaraa kotiin...

- Luuletko, Calle...? Fia aloitti, muttei jatkanut enempää, sillä jokin Callen olemuksessa varoitti häntä jatkamasta.

Calle laittoi uudet astiat Fian pyynnöstä hyllykön päälle.

- Kullattuja ovat myös uudet kauha ja lasta, Fia näytti Callelle. Hirveän kalliita... Tosin mieluummin olisin suonut, että Erik olisi tuonut mukanaan Lilin tänne hoitamaan kotiamme!

- Hys! Puuskahti Calle siihen. Sellaisia älä puhu sentään, tyttöseni! Unohdamme nyt tämän keskustelun. Ole tyytyväinen, koska  Erik pääsi turvallisesti kotiin, sillä merimatkat voivat olla hyvin arvaamattomia, selitti Calle muistellen vielä omaa kauan sitten tapahtunutta vaarallista aarresaaren etsintää Erikin kanssa.

Myöhemmin Fia meni Erikin luokse puutarhaan, jossa tämä kanniskeli heidän nuorinta lastaan sylissään.

- Kiitos lahjoistasi, Fia kiitteli näyttäen uusimiaan vaunuja Erikille.

- Nyt näissä kelpaa lapsen päiväunensa viettää, Fia rupatteli.

- Ihana on kävellä kylänraitilla näin kauniiden vaunujen kanssa, Fia myhäili mielissään.

- Saanko työntää vaunuja? Fanny kyseli innoissaan.

- Laittakaa Greta vaunuihin, Fanny jatkoi. Minä voin hoitaa häntä.

Silloin saapui myös Calle paikalle. - Tervetuloa kotiin, poikani, hän sanoi Erikille läimäyttäen tätä isällisesti olkapäähän.

- Kerro hänelle! Kehoitti Samuel. Kerro!